Thursday 28 October 2010

helsingin kirjamessut 2010

Ah, taas on se aika vuodesta! Muistan, kun kävin ensimmäisen kerran kirjamessuilla seitsemän vuotta sitten. Olin vasta muuttanut Helsinkiin, enkä ollut ikinä edes tiennyt, että on olemassa sellainenkin asia kuin kirjamessut. Siellä oli koko halli täynnä kaikkia ihania kirjoja! Ja samalla rahalla sai vielä kuunnella kaikkia niitä kirjailijoitakin. Melkein mieletöntä.

Brysselin- ja Pariisin-vuosina kirjamessut olivat yksi niistä asioista, joita ikävöin eniten Helsingistä. Pariisissa oli sentään omatkin messut, siellä sai vähän lievitystä ikävään. Muuten viime vuodet ovat menneet aika tiiviisti siellä kassan turvallisemmalla puolella, niin tänäkin vuonna. Huono puoli siinä, että on torstaista sunnuntaihin aamusta iltaan töissä, on se ettei oikein ehdi kuuntelemaan niitä kirjailijavieraita. Kirjakahvila on tosin ihan naapurissa ja tänä vuonna omallakin lavalla on jonkun verran ohjelmaa. Hyvä puoli on se, ettei ehdi tuhlata niin paljon (ehkä) vaan messuista saattaa jopa hyötyä taloudellisesti. Tänään, ensimmäisenä messupäivänä, mukaan tarttui vasta viisi kirjaa... Ei lupaa oikein hyvää messujen plus-miinus-suhteelle. Pitää ehkä vähän skarpata muina päivinä ja käydä vaikka vaan maistelemassa niitä ruoka & viini -messujen antimia.

Mikäli tulette messuille, niin osastolle 6 f 54 saa tulla moikkaamaan. Esittelen sitten sunnuntain jälkeen ne ostoksetkin...



The best time of the year, Helsinki book fair, is here again! Unfortunately I'm working through the fair but if you'll be there, you can meet me at the stand number 6 f 54.

Sunday 24 October 2010

suvi kinos

Rakastan vakavia kirjoja. Monisatasivuisia ranskalaisia klassikoita, tarinoita Ahganistanin sodasta ja suomalaisista päihdelapsuuksista. Mutta aina välillä on kiva lukea jotain vähän kevyempää; sellaista, joka saa nauramaan. Suvi Kinos on siihen aika hyvä valinta.

Vilkaisin nopeasti Jukka Parkkisen nettisivua, ja muistan jotkut kirjoista nimeltä. Olen varmaan lapsena lukenut niistä joitakin, mutta Suvi Kinoksen löysin vasta nyt, yhden kirjakaupan mummon suosittelemana. Nämäkin kirjat ovat tainneet kiertää melkein koko kirjakaupan henkilökunnan ja syystä. En oikein tiedä, minkä ikäisille lukijoille Kinokset on tarkoitettu. Ne ovat sen verran siistejä, että lapsilukijoillekin niitä varmasti voi suositella. Toisaalta aika monet vitseistä aukeavat varmasti vasta vähän kypsemmällä iällä. Varmasti mainioita kirjoja perheisiin, joissa vanhemmat lukevat ääneen lapsille - kummallekaan ei tule tylsää.

Suvi on pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet kolarissa ja joka erinäisten mutkien kautta päätyy viiden professorienonsa hoiviin. Enoja on alun perin ollut seitsemän, mutta kaksi heistä on hukkunut kotijärveen. Kuoleet enot seuraavat Suvin polkuja vanhasta suojelusenkelitaulusta tuttuina hahmoina, mutta kirjoissa ei siis alun alkaenkaan yritetä paeta todellista, joskus kovaakin elämää.

Enot, jotka ovat saaneet nimensä Jaakobin poikien mukaan (mistä aiheutuu sekannuuksia esimerkiksi Suvin pyhäkouluvuosina), matkustelevat ja tekevät tiedettä, juopottelevat ja sekoilevat naisten kanssa. Suvi kasvaa siinä sivussa sanavalmiiksi tytöksi, joka hyvin pian alkaa huolehtia enoistaan enemmän kuin he Suvista. Suvi saa kuitenkin olla lapsena ja vieläpä enojensa pikku prinsessana varsin kauan.

Olen lukenut Kinoksista vasta kaksi ensimmäistä (Suvi Kinoksen seitsemän enoa ja Suvi Kinos ja puuttuva rengas) mutta haluan kyllä kuulla Suvin tarinasta lopunkin. Parkkinen kirjoittaa oivaltavasti ja lukuisat sanaleikit lämmittävät tällaisen fennofiilin mieltä. Juuri tällaisia kirjoja lapsille kuuluisikin lukea, eikä mitään yhdentekevää lässytystä.




I love serious books, thick French classics, book about Afghanistan and Finnish children living with alcoholic parents. But sometimes it's good to read something light; something that makes you laugh. Stories about Suvi Kinos and her seven uncles are those kind of books - even though the main character is a little girl who've lost her parents in a car accident. A typical Finnish book one might say - the world is never just happy. But the language is thrilling and the books suit both adults and kids.

minne tytöt kadonneet

En pidä Leena Lehtolaisen kirjoista. En ylipäänsä ole mikään dekkareiden (rikosromaanien, jännityskirjojen, younameit) ystävä, vaikka joskus niihin innostunkin. Poliisi-isäni ei lukenut muuta kuin sellaisia rikoskirjoja, jotka olisivat voineet oikeasti tapahtua. Lehtolainen ei tainnut kuulua siihen ryhmään.

Jos oikein muistan, olen lukenut Lehtolaista vain kerran aiemmin. Kirjailija itse vaikuttaa herttaiselta naiselta, mutta kirjoille en lämpeä. Tätä uusintakaan en varmasti olisi lukenut, ellei aiheena olisi ollut muslimitytöt. Ikkunalaudallani virallisten gradukirjojen vieressä ovat rivissä kaikki suomalaiset maahanmuuttajia käsittelevät kirjat, jotka olen saanut käsiini. Siinä on myös kadonneitten tyttöjen paikka.

Pakko sanoa, että vaikka olisin Lehtolaisen fanikin, en olisi ehkä muuten voinut lukea sellaistakaan kirjaa, jolla on niin typerä nimi kuin Minne tytöt kadonneet. Nimi tulee ilmeisesti jostain vanhasta laulusta, joka lieventää rikosta vähän, mutta ei tuollaista kielenvastaisuutta voi silti millään hyväksyä. Kirjasta näki jälleen, että se oli varsin nopealla aikataululla tuupattu painoon: typerät kirjoitus-/asiavirheet ja esim. henkilöiden vaihtuvat nimet eivät koskaan nosta kirjan pisteitä ainakaan minun silmissäni.

Kirjan tarina oli kriitikkosalaliittoineen ja ihmissuhdekiemuroineen vähän epäuskottava ja siihen oli ympätty ihan liikaa asioita. Esimerkiksi se Afganistan-juonne oli mielestäni ihan turha - sen tarkoitus lienee ollut liittää tarina edelliseen tai seuraavaan Maria Kallio -kirjaan. Lehtolainen käytti kiinnostavia maahanmuuttoon liittyviä termejä, joita voisin ehkä itsekin lainata. Toisaalta hän oli esimerkiksi kirjoittanut maahanmuuttajien kanssa työskentelevän naisen suuhun sanan "somppu" - varsin epätodennäköistä, että kukaan somalien puolella oleva puhuisi heistä sillä nimellä.

Eeva Jokinen on kaunokirjallista isädiskurssia tutkiessaan kirjoittanut siitä, miten kaunokirjoilla voidaan kahdella tapaa vaikuttaa yhteiskunnalliseen puheeseen: romaaneilla voidaan tuoda esiin sellaisia vaikeita aiheita, joista julkisessa keskustelussa ei vielä sovi puhua. Tällaiset kirjat voivat toimia tärkeinä keskustelunavauksina. Toisaalta romaaneilla voidaan puhua uudesta asiasta ja silti vahvistaa vanhoja yhteiskuntarakenteita. Maahanmuuttaja-romaaneissa piilee suurena tällainen vaara ja valitettavasti Lehtolainen pitäytyy aika vahvasti sellaisissa stereotypioissa, jotka tuskin vievät muslimi-keskustelua eteenpäin.


"Assi otti valokuvia ja tutki mattoja tarkkaan, etsi spektrometrillä mahdollisia veritahroja ja DNA:ta. Katsoin ulos isoimman huoneen ikkunasta, näin talon, jossa Koivun perhe asui. Missä Aziza olikaan, missä hänen perheensä, jälleenkö Eurooppaa kiersi pieni ihmisjoukko, joka ei juurtuisi mihinkään? Ehkä he jäisivät kiinni Provencessa tai Sisiliassa väärien papereiden käyttämisestä tai heidät palkattaisiin puolittaiseen orjatyöhön jossakin Hampurin kulmilla. Kenties he koettaisivat päästä takaisin kotimaahansa, vaikka siellä ihmishenki oli huokeampi kuin Lordin kakkoslevy Huuto-netissä. Todennäköisesti en koskaan saisi tietää heidän kohtaloaan."




Where the girls disappeared

A Finnish detective story about disappearing muslim girls. One of the contributions to the Finnish migration discussion. Not quite a succesful one.

seitsemäntoista

Aika rientää, enkä ole ehtinyt kirjoittaa melkein mistään. En Otavan kirjailloista, en uusista löydöistä enkä luetuista kirjoista. Yritän kiriä vähän ja kirjoitan muutaman sanan ainakin Juha Itkosesta.

Kuten Auster-kirjoituksessakin taisin mainita, Juha Itkosesta pitäminen ei kai ole kovin katu-uskottavaa. Minusta Itkonen asettuu jonnekin Joel Haahtelan alapuolelle mutta kuitenkin selvästi arvokkaampaan ryhmään kuin suurin osa suomalaisista nykykirjailijoista. Itkosen kieli on usein kaunista, mutta tarinat eivät lennä samalla tavalla kuin Haahtelan. Itkosen laatukaan ei ole ihan tasaista. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa lukuunottamatta Finlandia-ehdokas Kohti-teosta. Se on odottanut hyllyssä julkaisusyksystään asti, mutta on jostain syystä jäänyt. Ensimmäisenä luin Myöhempien aikojen pyhiä, josta pidin hurjasti. Sitten luin sen novellikokoelman, josta en muista edes nimeä. En pitänyt yhtään. Anna minun rakastaa enemmän oli ihan mukava luettava ja parempi kuin useimmat Pariisin suomalaisen kirjaston kirjoista, mutta ei mitään sen enempää. Seitsemäntoista taas ei meinannut millään päästää minua otteestaan, ihastuin siihen melkein yhtä paljon kuin mormonitarinaa.

Olen vastikään huomannut, etten oikeastaan pidä sellaisista kirjoista, joissa on monta päähenkilöä. Tai ainakin ne helposti ärsyttävät minua, eivätkä aina onnistukaan kovin helposti. Tuntuu, etteivät kirjailijat nykyään uskalla mennä tarpeeksi syvälle henkilöidensä nahkoihin - kun kirjoittaa kymmenen päähenkilöä, kaikki saavat jäädä yhtä pinnallisiksi.

Itkosen kirjassa päähenkilöitä on useita; osa pääsee ääneen, osaa vain tarkkaillaan. Romaanin tyylikin muuttuu useaan otteeseen: välillä kuvataan menneisyyttä kertomuksena, välillä rehellisinä muistoina. Yhtäkkiä ollaankin tässä päivässä. Joskus kirjoitetaan kirjeitä. Pakka on aika laaja ja voisi olla raskaskin, mutta Itkonen onnistuu hämmästyttävän hyvin. Eniten pidin ensimmäisestä osasta, joka oli tärkeimmän päähenkilön, kirjailija Julius Ilosen kirjoittama romaani omasta nuoruudestaan. Kun kertojaksi vaihtui keski-ikäinen nainen, Ilosen entinen työkaveri, joka muisti asiat omalla tavallaan, en ensin ymmärtänyt nimien ja näkökulman muutosta. Kun rakenteesta pääsi jyvälle, tarinan kehittymistä oli jännittävää seurata monen äänen kertomana. Viimeinen osa, jolla on jälleen uusi kertoja, oli minusta ehkä huonoin - aloin ehkä jo kyllästyä vaihteluun. Mutta tarina ja rakenne toimivat kyllä loppuun asti ja lukisin kirjan mielellään uudelleenkin. Kun rakenteen tuntee, tarinasta voisi avautua uusia puolia ja entisestään kehittynyttä kieltä olisi kiva maistella pidempäänkin.

Itkonen oli myös hurmaava esitellessään kirjaa Otavan kirjaillassa. Varsinkin, kun ei millään keksinyt puheelleen iskevää loppukommenttia - aivan kuten Ilosellekin kirjassa käy. Kyseessä oli siis taas yksi kirjailijan kirjailijasta kirjoittama tarina. Itkonen kuitenkin teki työnsä hyvin ja vaikka tapahtumat sijoittuvat hänen lapsuudenkaupunkiinsa, en silti automaattisesti ajatellut, että Itkonen olisi kirjoittanut itsestään.


"Yliopistolla tietysti, ehkä heti ensimmäisellä luennolla hän tapaa tytön joka täydellisesti ymmärtää häntä. Ei ainoastaan ymmärrä, tuntee hänet läpikotaisin, tajuaa senkin mitä Henrik ei sano. Tyttö ei venyttele eikä jumppaa, ei syö ananasta suoraan purkista, ei lue lehteä hikisenä ja välinpitämättömänä. Tyttö makaa sängyllään mustavalkoisen julisteen alla itse kääritty sätkä sormiensa välissä, puhuu ehkä Mannerista tai Ahmatovasta, näyttää hänelle runojaan, riisuu vaatteensa; iho on kylmästä kananlihalla, rinnat suuret ja kutsuvat, hiukset tummat ja lyhyiksi leikatut. Tällaisen tytön hän haluaa, tällainen tyttö häntä jossain odottaa, luultavasti tytöstä myöhemmin tulee haava, mutta niinhän on tarkoitettu, uudesta haavasta vuotaa uusia runoja, kypsempiä ja vahvempia vielä kuin nämä nykyiset jotka nekin ovat lupaavia, ei epäilystäkään.

Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole haavoittunut vielä tarpeeksi."



Seventeen

I've read books, bought books and met writers. I just haven't had anyt time to write about it.

Today I write about a Finnish contemporary writer, one of my favourites. He's been called the Finnish Paul Auster, not quite hip enough. I still like him, some of his books at least. I've read almost all of them, some being quite mediocre, some being really good. His latest one falls into the last category.

His (again) one of those writers who writes about writers. And one of those who have several main characters, several voices. I kinda dislike those mannerisms but he manages to answer both challenges quite well. His story is interesting, his words are beautiful and I almost hope to read the book a second time.

Monday 11 October 2010

jonain päivänä saatan hukkua kirjoihin

Tänään kävin tyhjentämässä kaupunginkirjaston. Sitten kävelin lähipostiin hakemaan Amazonin paketin. Yliopiston kirjastolla minua odotti vielä kolme varausta ja WSOY:llä yksi arvostelukappale. En edes käynyt omalla kirjakaupalla tänään, ja silti kotonani on 16 sellaista kirjaa, joita täällä ei vielä eilen ollut. Kyllä minä kaksi palautinkin.

Today I have 14 books more at my place than I had yesterday. Don't know what happened - again...

Sunday 10 October 2010

sattumuksia brooklynissa

Tietokoneeni viereen on kertynyt niin suuri "arvosteltavien" kirjojen pino, että on paras alkaa työhön. Varsinkin nyt, kun sain nuo kirjahyllytkin järjestykseen. Pääsevät nämäkin omille paikoilleen.

Luin vähän aikaa sitten kirjailija Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista, että Paul Austerista ei saa tykätä. Ainakin jos haluaa päästä piireihin. Vähän niin kuin Juha Itkosestakaan ei kuulemma saa tykätä. (Sattumalta juuri sen jälkeen kun olin lukenut tuon Melenderin kirjoituksen, yksi kirjakaupan tytöistä kertoi minulle, että on päättänyt että Juha Itkosesta ja Riikka Pulkkisesta pitäisi tulla pari. Sitten ne olisi niin kuin Auster ja Hustvedt.) Kieltämättä Juha Itkonen on vähän kuin Suomen Paul Auster, mutta ei se haittaa, koska minä tykkään molemmista.

Sattumuksia Brooklynissa on siis ensimmäinen kirja, jonka olen Austerilta lukenut. Minulla on kyllä hyllyssä muitakin hänen kirjojaan. Kaikkihan Austeria oikeasti kehuvat. Itse ihastuin häneen Pariisin kirjamessuilla, jossa hän esiintyi yhdessä ystävänsä Salman Rushdien kanssa. Ei tässä enää auttanut muu kuin lukeakin jotain hänen kirjoittamaansa.

En voi kieltää, etteikö tuo Sattumuksia olisi ollut hyvä. Pelkäsin, että se menisi kovista odotuksistani pilalle, mutta onneksi se kesti. Jälleen kerran tuli mieleen, että olisin mieluummin lukenut kirjan alkukielellä. (Sanon näin aina, ja silti laiskuuksissani luen kaiken mahdollisen suomeksi... Tilasin tosin Austerin uusimman juuri Amazonista englanninkielisenä, joten tässä pääsen pian lunastamaan sanani.) Käännöksessä oli joitain häiritseviä piirteitä, esimerkiksi se, että väärti oli aina kirjoitettu väärtti. Kielitoimiston mukaan kummatkin ovat oikein, mutta koko kirjan lukemisen ajan luulin, että väärtti on virhe. Useimmat puhekieliset kohdat tuntuivat vähän tökeröiltä vaikka englanniksi ne olisivat varmaan toimineet ihan hyvin. Kieli oli kuitenkin kaunista ja huomaa, että keltaisen kirjaston kirjojen käännökset tarkastetaan vähän huolellisemmin kuin monet muut.

Auster on jälleen yksi niistä kirjailijoista, jotka kirjoittavat kirjoista, kirjakauppiaista ja kirjailijoista. Mutta hän tekee sen hyvin. Namedroppailu ei edes pahimmillaan häiritse niin paljon kuin useimmissa kirjoissa. Ainakin näkee, että hän tuntee kenttänsä. Ja siitä kai on helpointa kirjoittaa, minkä tuntee. Ihan pikkuisen minua häiritsi se, että kirjassa kaikille tuntui hurjistä käänteistä huolimatta käyvän niin hyvin. Myönnän, se on täysin omaa kieroutuneisuuttani. Pidän vähän surullisista tarinoista. Ehkä siksi, että elämässäkään ihan kaikki ei koskaan mene hyvin. Tai kenties Austerin kirjojen kaltaiset tarinat saavat uskomaan, että niinkin voisi käydä. Vaikka lopussa lupaillaankin jo katastrofia...


"'Jälleen uusi ex', Harry sanoi kaihoisasti huoaten. 'Silloin kun mies tulee meidän ikäämme, Nathan, hän ei ole juuri muuta kuin rimpsu pelkkiä exiä. N'est-ce pas? Voisin omasta puolestani ladella vähintään tusina exää. Ex-aviomies. Ex-taidekauppias. Ex-laivaston jäsen. Ex-näyteikkunasomistaja. Ex-parfyymimyyjä. Ex-miljonääri. Ex-buffalolainen. Ex-chicagolainen. Ex-linnakundi. Kyllä, kyllä, kuulit oikein. Ex-linnakundi. Minulla on ollut matkan varrella omat vaikeat paikkani niin kuin useimmilla miehillä. En arastele myöntää sitä. Tom tietää menneisyydestäni kaiken, ja sen minkä Tom tietää, sen haluan sinunkin tietävän. Tom on minulle kuin perheenjäsen, ja koska sinä olet Tomin sukulainen, silloin sinäkin kuulut perheeseeni. Sinä, ex-Nat-eno, joka tunnetaan nykyisin Nathanina kaikessa koruttomuudessaan. X osoittaa paikan, ystävä hyvä. Olen nyt ja aikojen loppuun saakka ruksilla merkattu mies.'"



The Brooklyn Follies

Read my first Auster, The Brooklyn Follies. I just heard that it's not cool to like Auster. At least if you want to be in among other writers. Well, I'm not a writer. Not yet, that is. And I also liked Auster.

Once again I'd prefered to read it in English but didn't have the chance - I already had the book in Finnish. But I'm going to read the original version of the next one, Invisible. Anyway, I liked the book even though Auster is once again one of those writers who write about books, bookstores and writers. But he does pretty good job with it. It also bothered me a bit that everybody seemed to get their happy ending. In fact that isn't even true but I always like sad endings best. Still it's nice to think that life could go the good way as well.

sä varmaan tykkäisit siitä

Varmaan yksi helpoimmista tavoista sulattaa minun sydämeni on suositella minulle jotain kirjaa. Ei siksi, että kirja on myyvä tai hauska tai traaginen. Vaan siksi, että suosittelija ajattelee, että juuri minä voisin pitää juuri siitä kirjasta.

Kirjakaupan tyttöjen kanssa käy usein niin, eikä sitä ehkä osaa arvostaakaan ihan tarpeeksi. Siellä kaikki lukevat paljon, jolloin virhemarginaali kasvaa suuremmaksi. Toisen mieltymykset oppii helposti, kun kaikki pyörii enemmän tai vähemmän kirjojen ympärillä ja kaikki ovat niistä ihan yhtä innoissaan. Monesti jotain kirjaa lukiessaan tulee ajatelleeksi jotain kollegaa ja puolihuolimattaan suosittelee sitä toiselle. Jos suosittelija on joku muu, merkityskin tuntuu suuremmalta.

Aloin lukea Sartren l'Âge de raisonia, koska joku tuntematon mies (joka sittemmin osoittautui pahimmanlaatuiseksi nettihäiriköksi) sanoi, että muistutan yhtä sen päähenkilöistä, Ivichiä. Kirja jäi vähän kesken kun palasin Pariisista kotiin, mutta odottaa kyllä uskollisesti lipastolla.

Vähän aikaa sitten ihana blogityttö Odelma kehotti minua lukemaan Haahtelan kirjan Tule risteykseen seitsemältä. Nyt se odottaa minua kirjaston varaushyllyssä enkä millään malttaisi odottaa, että saan sen käsiini.

Voin sanoa suoraan, että arvostelen ihmisiä kirjahyllyjen perusteella. Pahimpia ovat ne, joilla on hylly muttei yhtään kirjoja. Vähän aikaa sitten tapasin pojan, jolla oli vähän kirjoja mutta ne olivat kaikki niin hyviä (no, paitsi ne muutamat Brownin kirjat) että olen valmis uskomaan siitä pojasta pelkkää hyvää. Kun kysyin sen lempikirjaa, se puhui puoli tuntia lakkaamatta. Tänään se sanoi, että minä varmaan pitäisi Orwellin Eläköön tuonenkielosta. Se oli kauneinta mitä minulle on vähään aikaan sanottu. Ja se kirjakin näkyy olevan lähikirjaston hyllyssä.

Friday 8 October 2010

riikan kirjahylly on kodin sydän

Ehdin vihdoin järjestämään kirjahyllyni uuteen uskoon muuton jäljiltä. Veljeni asui asunnossani poissa ollessani, joten kirjatkin saivat odottaa täällä, mutta järjestys ei ollut pysynyt ihan samana... Ja varmaan siksi koti ei ole tuntunut oikein kodilta.

Tänään ehdin käydä läpi vasta (olo-/makuu-/työ-/ruokailu-)huoneessani olevan hyllyn, jossa on suurin osa suomen- ja muunkielisistä romaaneista ja sitten sarjakuvat, runot ja muut isot ja kauniit kirjat. Eteisessä on toinen hylly, jossa ovat ainakin pokkarit, lastenkirjat ja tieto- ja koulukirjat. Siinä on oikeastaan vielä suurempi savotta, mutta koska se hylly tosiaan on eteisessä piilossa, en murehdi siitä ihan yhtä paljon.

Päähuoneessani oleva kirjahylly on sen sijaan varmaan kotini rakkain huonekalu, mummon perintölipastoa lukuunottamatta. Ja vaikka alahyllyjen isot kirjat ovat vielä muuttolaatikoissa tai sikinsokin lattialla, ylähyllyt näyttävät jo kauniilta ja rakkaimmat kirjani katselevat minua lempeinä. Perityt klassikot ja uusintapainokset ylähyllyllä, keltaisen kirjaston kirjat yhdessä ryhmässä. Hemingway ja Coelho rinta rinnan. García Márquezin vieressä on itseoikeutetusti uusin nobelisti Maria Vargas Llosa. Katuvarpuset on päässyt hienoon seuraan Mukan, Lindgrenin, Nabokovin ja Kunderan viereen. Sellaiseen seuraan minäkin joskus haluaisin.

I finally re-arranged my prettiest bookshelf. All my Hemingways next to all my Coelhos. The newest Nobel Prize winner Mario Vargas Llosa with an older and more experiensed one, next to García Márquez. Carcaterra's Sleepers in a good company: on the same corner with Timo K. Mukka, Astrid Lindgren, Vladimir Nabokov and Milan Kundera. That's a place I'd like to end up one day.

Saturday 2 October 2010

hmm... more books

Paul Auster: Hyvä kirjallisuus vie aina myös epämukavuusalueelle

Mm. tämän innoittamana saatoin juuri eksyä Amazonin sivulle...

Thursday 30 September 2010

kirjanmerkki

Luen, luen, luen, mutten koskaan ehdi kirjoittaa. Eilen illalla askartelin kirjanmerkin kirjakaupan mummolle, joka oli tänään viimeistä päivää ikinä töissä. Tämä on ensimmäinen, prototyyppi, mutta sain tänään jo monta uutta tilausta. Mallin nimeksi tulee ehkä Tuumari tai Maturi. Tai jotain muuta.



I read, read, read but have no time to write about what I've read. Yesterday I created a bookmark for a bookstore colleague who's retiring from tomorrow. This is the first try, the prototype but I already got some orders for more. I might call it Tuumari or Maturi. Or something else.

Wednesday 15 September 2010

agatha 120v.

Tänään on kuulemma Agathan Christien syntymäpäivä. Ylen uutisten mukaan murharouva syntyi 15.9.1890 Devonissa ja aloitti murhiensa tehtailun vuonna 1914. Pakko (ja hävettää) tunnustaa, en ole ikinä lukenut Christietä. En ole suuri dekkarifani, mutta nämä kirjat kai voidaan jo laskea klassikoiksi. Aion siis paikata tämänkin aukon. En aakkoshaasteessa, koska keksin jo C:n ennen tätä, mutta vaikka Agatha Christie -haasteessa sitten.

Today is the birthday of Agatha Christie. The famous murder lady was born in Devon the 15th of September 1890 and started her murdering in 1914. Once again I have to confess that I've never read a single Christie. I don't really like detective stories so much but I guess these books can be considered as real classics already. I have then intention to familiarize myself with Christie one day (soon I hope). Not in the ABC challenge though because I already have my C. Maybe I'll start and Agatha Christie challenge instead.

Saturday 4 September 2010

myy mulle hyvä kirja

Kirjakauppaan tuli tänään asiakas, joka halusi ostaa hyvän kirjan. Se ehti itse jo valita Austerin uusimman, mutta halusi sitten lukea vielä toisen hyvän, elämyksellisen tarinan. Ihana asiakas. Ja vaikea. En pidä myymisestä, mutta rakastan kirjoja. Tulen salaa iloiseksi, kun joku asiakas ostaa jonkin lempikirjoistani.

Hyvän kirjan myyminen oli vähän haastavaa, kun valikoima on kuitenkin rajallinen eikä minulla ollut myytävänäni kaikkia maailman kirjoja. Kun olen ollut vuoden poissa maasta, enkä surukseni ole vielä ehtinyt lukea kaikkia sinä aikana ilmestyneitä uutuuksia. Tavallisille asiakkaille on helppo puhua sellaisistakin kirjoista, joita ei itse ole lukenut. Aina joku kollega on, aina on kuullut jonkun sanasen. Asiakas, joka haluaa lukea hyvän kirjan, ei halua kuulla sitä, mikä on ollut suosittua tai mitä on ostettu paljon. Jos tuntee kirjoittajan aiempia teoksia, on jo vahvemmalla maaperällä. Tai jos osaa puhua kirjojen aihepiireistä. Tänään puhuttiin muun muassa prostituutiosta. Sanoin myös rehellisesti, etten pitänyt Punaisesta mekosta, vaikkei niin kai saisi asiakkaalle sanoakaan.

Kaiken lisäksi asiakas oli vielä lukenut kaikki kirjat, jotka otin puheeksi. Tai ainakin aloittanut. "Joo, ton perunankuoripaistoksen mä jätin kesken. Toi Siili eleganssi, se on kyl vähän pitkäveteinen... Irving, hmm." etc. Itkosta en uskaltanut vielä suositella, koska olin ehtinyt vasta sivulle 48 (työajalla - lauantaisin työpäivät joskus ovat sellaisia kuin ihmiset kuvittelevat, on jopa hetki aikaa lukea kaikkia niitä kirjoja joiden ympäröimänä päivänsä viettää...). Sitten, onneksi, paksujen kirjapinojen takaa kurkistelivat muutamat viimeiset Haahtelat. Pieni ja vaatimaton Katoamispiste kelpasi lopulta hyväksi kirjaksi. Toivottavasti kelpaa.

Asiakas oli haastava, erikoinen ja virkistävä. Eikä Austeria ja Haahtelaa lukeva ihminen voi olla läpeensä paha.

Today I had a customer who wanted to buy a good book. He had already chosen the Invisible by Auster, but still wanted to read another good, experiental story. Wonderful client. And a tough one. I don't like selling but I like people reading books. Every time when someone buys one of my favourite book I smile inside.

It's not easy to sell a good book. Especially when you don't have all the books in the world on hand. Especially when you've been out of the country the last year and haven't yet had time to read all the marvellous stories published during that year. If you work in a bookstore, eventually you learn to talk about books you haven't read yourself - and have no intention to read. There's always some colleaugue who knows the plot. That's enough if you're just trying to sell a book to an ordinary customer. A client who wants to buy a good book isn't interested about those speeches, nor which books other people buy. If you know the earlier production of some writer it already helps a lot. Or if you can talk about the subjects the books discuss. Today we chatted about prostitution for example. I even told the customer that I didn't like the book about Finnish prostitution that I just read. I guess you're not supposed to say that outloud if you just want to sell some books.

To make it even harder the client had already read all the books I proposed. "Yes, I read the potato peel pie thing halfway, didn't like it. En L'élégance du hérisson, it's a bit too long-drawn. Irving, hmm..." etc. I tried some Finnish books as well, unfortunately I had just read 48 pages of one probable best-seller (on duty, sometimes on Saturdays we actually have some time to read something while working - that's how everybody always sees a job in a bookstore). Finally he found a book by Joel Haahtela, one of my favourite contemporary Finnish writers. I truly hope he'll like his choice.

He was a challenging, special and refreshing customer. And a man who reads Auster and Haahtela cannot be totally bad.

Friday 3 September 2010

sokerisiskot

Nappasin toissaviikolla junalukemiseksi Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot. Sinänsä huonoa junalukemista, että minun oli koko ajan pakko peitellä kirjan takakantta, koska minua hävetti lukea Sokerisiskoja julkisella paikalla. Ainakin kirjan alussa. Vähän kuin olisi lukenut jotain kioskikirjaa - saan niitä toisinaan äidiltäni, mutten koskaan lue julkisilla paikoilla...

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tajusin vasta nyt, että Ulla-Maija Paavilainen ja Maija Paavilainen ovat kaksi eri asiaa. Tykkään Maijan aforismeista ja niihin liittyvistö kuvista ja oikeastaan niiden synnyttämä myötätunto oli ainoa syy, joka sai minut aikoinaan kiikuttamaan tuon Sokerisiskot kotiin. Sain sen muistaakseni joltain kirjakaupan kollegaltani - varmaa on, etten maksanut siitä senttiäkään. Ja nyt tajusin, ettei tekijäkään ollut se, keneksi hänet kuvittelin. No, ehkä parempi niin, sillä kirja oli oikeastaan ihan kelvollista luettavaa - ainakin lähijunamatkoilla.

Takakannen kuvaus ei vakuuttanut minua yhtään enempää kuin kannen punavalkoraitainen väritys tai nimi Sokerisiskotkaan (eikä varsinkaan sokerisiskojen nimet Sirkku, Pulmu ja Marianne - oikeastaan toivoin, että sen kolmannen nimeksi olisi tosiaan tullut Tomu). Liian teennäistä, liian makeaa ja liian - chick littiä.

Eikä kuitenkaan. Kirja kertoo siis tarina kolmesta eri-ikäisestä ja stereotyyppisen erilaisesta sisaresta, jotka äidin kuolema saattaa vastentahtoisesti yhteen. Niin, chick lit -kirjojen keskeinen aihe ei kai yleensä ole kuolema. Tokkopa Suomessa edes osattaisiin tehdä aitoja hömppäkirjoja...

Vanhempien kuolemia kertovat tarinat yleensä koskettavat minua ainakin jollain tasolla (tässä jopa enemmän tyttöjen isän ennenaikainen ja tapaturmainen kuolema, johon siellä täällä viitattiin), ja tässä äidin kuoleman aiheuttamat tunteet ja pintaan nousseet muistot tuntuivat jotenkin aidoilta. Kirjan päähenkilöt sen sijaan ovat ihan liian karrikoituja ja heihin on ympätty vähän liikaa aikalaisdiagnoosia. Vanhin sisko Sirkku on tyttäristä ylivoimaisesti ärsyttävin, mutta eivät pikkusisaruksetkaan ihan aitoja ole - niin henkilöhahmoina kuin kirjassakaan. Jokaisen kulissit hajoilevat, mutta epätoivo tuokin heihin lopulta eniten särmää ja inhimillisyyttä. Itse samaistun eniten nuorimpaan, Marianneen.

Kirppiskasaan kirja ehdottomasti joutuu, en aio sitä toistamiseen lukea. Ei se kuitenkaan ollut niin huono kuin ajattelin. Ehkä kirja sulatti minut juuri siksi, etten odottanut mitään, mutta - tulipahan luettua. Kirjan kieli muuten oli myös varsin kelvollista.

"Manne pyöräili hillittömästi itkien kotiin, juoksi vinttiin ja peitti päänsä tyynyn alle.
Sain maanitella ja silitellä, ennen kuin hän suostui kertomaan, mikä sai hänet suunniltaan.
- No kun ne neuroivat mulle, kun mä sanoin, että raparperi on marja, hän sai lopulta nyyhkytettyä.
- Ne ajoi pyörillä mun perästä, nauroi ja huuteli koko ajan raparperinmarjaksi. Mutta kun se on marja, eikös ookin!
En tiennyt, mitä olisin Mannelle vastannut. En ole koskaan osannut sanoa lapsille mitään oikein, ja minusta on tuntunut, että ne epäilevät, yritin mitä tahansa. Lapset ovat aina vaistonneet, että olen epäluotettava, voin liueta milloin hyvänsä.
Manne tykkäsi raparperista. Äiti kuori leipoessaan yhden varren puhtaaksi hänelle, ja Manne toppasi sitä sokeriastiaan, narskutti ja väitti joka kerta, että raparperi on kaikkein kesäisin marja.
Kukaan meistä ei viitsinyt sitä hänelle korjata. Mitäs oli yliherkkä. Jokaisen pitäisi oppia omansa ja tulla sen kanssa toimeen niin hyvin kuin pystyy. Mutta kun eivät opi. Ja siitä minä saan elantoni."




Once again a Finnish, not-so-important book. I never really wanted to read this but got it free from somewhere and one day I figured it would be a proper book to read in regional trains (even though I was a bit ashaimed and tried to hide the cover so that no one could see what non-book I was reading...). It has a candystripe cover and tells a story about three sisters that are named after Finnish sugar and bonbon brands. Once again I thought it would be chick lit but actually it's a story about their dying mother and their sorrow and bitterness. I guess Finns are not too strong with feathery nonsense.

I mixed the writer with a Finnish aphorism maker but actually her language was almost aphoristic so I didn't completely hate the book. I'll still give it away but well, at least I read it.

Thursday 2 September 2010

tammen kirjailta - syksy 2010

Yksi hyvä puoli kirjakauppatyössä ovat eri kustantamoiden järjestämät kirjaillat. Usein iltoja järjestetään parikin kertaa vuodessa, mutta syksyisin kirjamarkkinat ovat tietysti herkullisimmillaan. Tänä syksynä ensimmäisenä vuorossa oli Tammi. Usein kirjaillat ovat kutsuvierastilaisuuksia ja avoinna vain kirja-alan työntekijöille, mutta tällä kertaa samaan tilaisuuteen oli kutsuttu myös yksityishenkilöitä ainakin Hesarissa olleella ilmoituksella.

Kirjailloissa tarjotaan usein jotain syötävää (josta tällä kertaa jäimme paitsi, koska ruokailu oli ovelasti sijoitettu niin alkuiltaan, ettei rehellistä työtä tekevillä kirjakaupan tytöillä ja tädeillä ollut mitään mahdollisuutta ehtiä siitä nauttimaan) ja sitten reilu annos hengenruokaa. Tammen illassa oli tällä kertaa viisitoista kirjailijaa ja kirjantekijää, joilta oli vastikään ilmestynyt tai kohta ilmestymässä jokin teos. Illassa esiteltiin romaaneja, lastenkirjoja ja erilaisia tietokirjoja. Viisitoista esiintyjää on aika paljon ja usein tuollaiset tilaisuudet venähtävät ja saattavat olla pitkäpiimäisiäkin, mutta tällä Tammi onnistui mielestäni aika hyvin ohjelman sommitellussa. Kirjailijoiden haastattelija (en nyt valitettavasti muista nimeä, sama tyyppi on tainnut houstata Tammen iltoja kyllä ennenkin) oli sukkelakielinen ja eteni aiheesta ja kirjailijasta toiseen varsin sujuvasti ja suurinta osaa illan tähdistäkin oli miellyttävää kuunnella.

Omat suosikkini illan esiintyjistä olivat Jari Järvelä ja Märta Tikkanen. Järvelän uusin kirja Zombie kertoo tarinan palermolaisesta toimittajasta, joka joutuu pakon edessä muuttamaan Suomeen. Herkullinen mielikuva italialaisen jalkapallon rakastajasta katsomassa KTP:n peliä Arto Tolsa -areenalla oli kuin kirsikka kakun päälle enkä voi kuin rakastaa kotikaupungin poikaa vielä vähän lisää. Järvelä kävi joskus lukioaikoina pitämässä meille jonkun oppitunnin ja siitä saakka olen ollut myytyä naista. Inhosin Italiaa vielä vuosi sitten intohimoisesti, mutta nyt kun olen päässyt pahimmista ennakkoluuloistani yli, en malta odottaa, että saan Zombien käteeni.

Märta Tikkasen tuotantoa en tunne lainkaan - hävettää sanoakin - vaikka nimi onkin takaraivossa kummitellut. Tikkanen on nyt kirjoittanut isovanhempiensa Emman ja Unon tarinan ja mieluusti lukisin tuonkin kirjan. Aion ainakin hankkia pikimmiten käsiini jonkun Tikkasen teoksen. Märta oli aivan ihastuttava nainen ja kun hän kertoi ihastuneensa tuntemattomaan isoisäänsä hänen kirjeitä luettuaan, koska on aina ollut heikkona ihaniin ja mahdottomiin miehiin, tunsin heti sielujen yhteyttä. Olen varma, että minusta ja Märtasta tulee nopeasti lämpimät ystävykset.

Illan perusteella haluaisin lukea myös Sami Hilvon Viinakortin. Anna Kortelaisen Eri kivaa! -kirja (ja siihen liittyvä Ateneumin näyttely) oli minusta ihana jo ennen Tammen kirjailtaa. Leena Lehtolainen oli oma itsensä; en ole hänen kirjojensa suurin fani, mutta uusin Minne tytöt kadonneet (jonka nimi häiritsee minua aina vain) odottaa jo hyllyssä, koska aion ensin käyttää sitä opiskelutarkoituksiin ja kierrättää sitten äidilleni. Sinikka Nopola oli hurmaava; Timo Parvelan teinikirja ei niinkään sykähdyttänyt mutta hänen lukemansa Ella-katkelma oli ihan hauska iltasatu.

Maria Turtschaninoffin Arra-fantasiakirja ei kuulostanut mitenkään erikoiselta (lisäksi minua ärsytti a) se, että juontaja nosti maailman merkittävimmäksi fantasiakirjaksi Harry Potterin, jolle arvonimi ei tietenkään kuulu ja b) se, että kirjailija lausui "fantasia"-sanan kuin siinä olisi kaksi t:tä, joka ei tietenkään ole sanan suomenkielinen äänneasu). Carina Räihän Huipulta huipulle voisin lukea, jos lukisin senkaltaisia kirjoja. Tunnen syvää sympatiaa kaikkia downshiftaajia kohtaan. Erkki Tuomioja Jaan Tõnissonia käsitteleva kirja ei herättänyt minussa mitään tunteita (Tuomioja oli kollegani mukaan ainoa kirjailija, jota haastattelija teititteli).

Essi Avellanin samppanjakirja ei myöskään kovasti sykähdyttänyt; en varmaankaan ole sen kohderyhmää vaikka haluaisinkin joskus päästä maistamaan viiniä, joka maksaa 3500 euroa pullolta. Tai ihan muuten vaan matkustaa Champagnen maakuntaan - jota Avellan muuten kutsui Samppanjan maakunnaksi, vaikka maakunnan nimeä ei käsittääkseni olekaan tapana suomentaa. Illan ylivoimaisesti ärsyttävin ja aivottomin esiintyjä oli Sara La Fountain, joka ei onneksi kirjoita kirjoja vaan laittaa ruokaa. Tai no, ärsyttävin saattoi sittenkin olla maalaislääkäri Tapani Kiminkinen, jota Tabermann-lainauksineen, saarnaavine puheineen ja erityisesti ala-arvoisine juttuineen on vaikea ylittää. Se La Fountain kai sentään osaa laittaa sitä ruokaansa, eikä sellainen ihminen ehkä voi olla läpeensä paha. Kalle Isokallion jutut suomalaisen politiikan alennustilasta saivat nauramaan vaikken siitä vanha jäärä -imagosta niin kovasti pidäkään. Halun syntymisestä puhunut Tarja Sandberg oli miellyttävä nainen, joka puhui viisaankuuloisia sanoja tärkeästä aiheesta. En vaan ehkä pidä siitä, että sitä seksipuhetta on aina pakko tunkea joka paikkaan. Ei se tietysti Sandbergin vika ole.

Sairastumisten takia osallistumisensa olivat peruneet ainakin Tiina Nopola ja Katariina Souri (ei siis Kata Kärkkäinen - tajusin vasta, että meidän kaupassa on sen kirja myynnissä, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kun en tajunnut kuka kirjoittaja oikeasti on. En varmaan vastaisuudessakaan kiinnitä).

Muutamaa floppia lukuunottamatta ilta oli siis onnistunut ja suuhun jäi hyvä maku. Yleensä kirjailtojen paras puoli (ilmaisen ruoan lisäksi, jota tällä kertaa jäimme paitsi) ovat lahjukset. Kirjakasseja oli ilmeisesti jaettu ruokailun yhteydessä, mutta niitä oli jäänyt muutama jollekin sivupöydälle ja tietenkin nappasin yhden mukaani (ei kai kukaan oikeasti oleta, että istuisin siellä vapaailtanani kuuntelemassa kaiken maailman höpinöitä monta tuntia, jollen saisin siitä mitään vastinetta...). Tammen lahjukset ovat yleensä aika hyviä, vaikka on saattanut se maailman taloustilanne ja kirja-alan kriisi niitäkin vähän verottaa. Tällä kertaa pussista paljastui lapsille tarkoitettu historia-aiheinen Treeni-vihko, Tammen keltainen muistikirja, kovakantinen Aleksander Mellin romaani Lapsihallitus ja Paul Austerin Vertigo-pokkari. Tuo viimeksi mainittu oli ainut, josta todella ilahduin, mutta lahjahevosen suuhunhan ei ole tapana kurkkia. Eiköhän noillekin ottajansa löydy.

Seuraavaksi katsotaan, laittaako Otava paremmaksi.



One of the good sides of being a bookstore girl is all kinds of literary happenings. Every autumn and sometimes in spring time too, Finnish publishing houses organise evenings where they invite people working in book business as well as private persons sometimes to hear what's happening on the field. Usually they offer a buffet (which we missed this time because they did it earlier than before and we're all working), several writers who've just published or are about to publish and in the end some literary gifts as well. I attended the first one of these evenings few days ago, saw some charming writers, some insignificant writers and some annoying and detestable book-makers and couple of books, e.g. Vertigo by Paul Auster (paperback) and Barneregjeringen by Norwegian Aleksander Melli.

Wednesday 25 August 2010

lukupiiri - book club

Kirjakaupan tyttöjen lukupiiri jatkuu! Lukuvuorossa on Merete Mazzarellan Tähtien väliset viivat. Siinä on esseitä; niistä voi helposti lukea vain osan, jos on kiire vaikka lastenhoidon takia. Tai gradunkirjoituksen. Tai voi lukea jotain muutakin jos haluaa. Tai ei oo pakko sitäkään.

Kirjakaupan tyttöjen lukupiirissä on parasta, ettei kukaan meistä oikeasti tarvitse lukupiiriä lukeakseen kirjoja. Mutta sitä tarvitaan herkuttelun, kyläilyn ja kirjakaupan tyttöjen takia.

Our bookstore girls' book club is back again. We're going to read some essays about identity, written by Finnish writer Merete Mazzarella. Essays are easy in a special way: if you have to take care of your children or write your master's thesis and have no time to read the whole book, you can't read only parts of it. Or if you want, you can read something else. Or you don't have to read anything at all, if you don't feel like it.

The best thing about bookstore girls' book club is that we don't need it to read books. But it gives us possibility to eat something good, to visit each other and simply to see other bookstore girls.

Tuesday 24 August 2010

ikuinen rakkaus

Naputtelen tämänkin samalla innolla valmiiksi, niin voin sitten loppuillaksi mennä tonne sängylle löhöilemään ja lukemaan lisää kirjoja. Onneksi tuli tuo aakkosteksti tuohon väliin, koska tämä saattaa kuulostaa ihan samalta kuin Swann-teksti.

Luin siis McEwania. Olen lukenut yhden hänen kirjoistaan aiemmin, muistaakseni Rannalla. Kuten aina, hyllyssä odottaa muutama muukin, mutta Ikuiseen rakkauteen tartuin yksinkertaisesti siksi, että se oli pokkarina. No, en tiiä oisko pitäny. En tykännyt koko kirjasta, en yhtään. Minulla on sellainen kuva, että McEwankin on ihan hyvä kirjailija ja hänelläkin on sana hallussaan. (Nämäkin) kirjat kannattaisi kuulemma lukea englanniksi, mutta kun en aiemmin ollut lainkaan niin tarkka alkukielisyydestä niin suurin osa hyllyissä makaavista kirjoista on käännöksiä. Ehkä kokeilen joskus, auttaako se kielen vaihtaminen. Tai jos vielä tykästyisin noihin muihin.

En tykännyt alusta, sen ennakoivasta ja samalla pihtailevasta tyylistä. En tykännyt päähenkilöistä. En tykännyt juonesta, josta melkein arvasin miten käy ja lopulta olin sittenkin väärässä. En olisi pitänyt kummastakaan ratkaisusta. En pitänyt lopussa olevasta potilaskertomuksesta. Ja minä, minä pidän kirjoista, joissa kerrotaan sekoavista ihmisistä ja mielen hajoamisesta. Olen minä sen ennenkin sanonut. No, tästä en pitänyt. Loppuun luin kyllä.

Violet piti.


Niin, ja Ian McEwan kuuluu tietysti juuri Shieldsin kanssa siihen samaan sarjaan, joka puolet kirjastaan brassailee sillä, miten paljon on itse lukenut. No, täytyy sanoa, että nämä kaksi kirjaa saivat minut kyllä kiinnostumaan Keatsista.

"Niin tietysti. Miksi minä en sitä keksinyt? Minkä takia en ylimalkaa ajatellut tällä lailla? Rakkautta me tarvitsimme. Olin yrittänyt kieltää itseltäni jopa hänen kätensä kosketuksen jotenkin siinä luulossa, että hellyydenosoitukset olisivat sopimatonta riehakkuutta kuoleman kasvojen edess. Jotain sellaista, johon voitaisiin palata sitten myöhemmin, kun puhumiset oli puhuttu ja tosiasiat kohdattu. Clarissa oli saanut aikaan siirtymän olennaisuuksiin."



enduring love

One more so that I can spend the rest of the night laying on my bed and reading more. It's good that I wrote about the alphabet because this might sound similar than my words about Swann.

So, I read McEwan. I've read one of his books before, I think it was the On Checil Beach. As always I have few of his books waiting but this time I chose Enduring love. I guess I shouldn't have. I have the impression that McEwan is a good writer. I've been told that I should read him in English but because before I prefered the Finnish versions I have a lot of translated books. Maybe I'll try one day if the language makes a difference. Or if I'll like more those other books.

This one I didn't like. I didn't like anticipatory and yet skimping opening. I didn't like the characters. I almost knew how the book would end but finally I was wrong. I wouldn't have liked any of the possible endings. And I didn't like the casebook in the end. And I, I do like books about people going insane. I've told you that already. Well, this one I didn't like. I read it through anyway.

aakkoshaaste

Hei, nyt kun olen jälleen samassa maassa oman kirjastoni kanssa, päätin aloittaa tuon aakkoshaasteen, jota useammassakin blogissa varmaan luetaan tai on ainakin luettu. (No, Amma ainakin lukee). Yritän lukea kirjoja sellaisilta kirjailijoilta, joiden tuotanto on minulle vielä tuntematonta. Ja mielellään omista varastoista, en ainakaan anna itselleni lupaa ostaa kirjoja vain siki, että ne sopisivat aakkohaasteeseen (tekosyitä kirjojen ostelulle minä nyt viimeksi kaipaan...). Ensimmäiseki kirjailijaksi taidan ottaa Paul Austerin. Hävettää tunnustaa, mutten todellakaan ole lukenut yhtään hänen kirjaansa ainakaan kokonaan. (Olen kyllä nähnyt miehen...) Haluaisin lukea sen uusimman (Näkymätön - Invisible) ja haluaisin lukea kirjat mieluiten englanniksi, mutta kun omassa hyllyssä on Austereita useampikin niin aloitetaan nyt sieltä. Ensimmäisenä aakkoskirjana siis Sattumuksia Brooklynista - kunhan saan nuo edelliset pois jaloista...

I want to read books in alphabetical order because that seems to be hip in Finnish book blogs. I can only read books that I already own and preferably from readers whose books I don't know yet. I'll start with Paul Auster since I've never read any of his books... even though I've seen him alive. I'd like to read his latest book Invisible and I'd like to read him in English but since I already have many of his books in Finnish I'll choose The Brooklyn Follies. I just have to read some other books before him...

kaiken keskellä mary swann

No niin. Sain ensimmäisen Shieldsini luettua. Niitä odottaa hyllyssä useampiakin mutta tartuin nyt tuohon viimeksi suomennettuun. Muutama kirjakaupantyttö-kollegani on hulluna Shieldsin (ja Alice Munron, hänkin odottaa vielä lukijaansa...) kirjoihin ja minulle on puhuttu suut ja silmät täyteen niiden hyvyyttä. Ehkä olin kaikesta tästä suitsutuksesta johtuen vähän skeptinen tai kirja osui huonoon hetkeen, mutta en ollut kovinkaan vaikuttunut.

Kirjasta näkee, että Shields ei ole huono kirjailija. Suomennos ei ehkä tee oikeutta hänen kielelleen, joka kuitenkin vaikuttaa hiotulta ja tarkkaan mietityltä. Tarina on kiinnostavasti punottu vaikka se tuntuukin jäävän vähän keskeneräiseksi. Itse asiassa pidin lopusta, joka jää tavallaan auki. Kirjan päähenkilöt ovat kaikki vähän vinksahtaneita, mutta miellyin lopulta heihin kaikkiin jotenkin. Ehkä kiinnostavimpia olivat uheet rakkaudesta, joka usein oli jotenkin sopimatonta tai ainakin vähän päätöntä - niin kuin nyt rakkaus on. Kirjan viimeisen kappaleen käsikirjoitusmuoto häiritsi minua enkä millään olisi jaksanut lukea viimeistä lukua. Halusin kuitenkin tietää loppuratkaisun (en kovin helposti jätä kirjoja kesken), jota ei kuitenkaan tavallaan edes tullut.

Kirja ei päässyt minun suosikkilistalleni, mutta aion antaa Shieldsille toisenkin mahdollisuuden. Minun makuuni Mary Swann oli jopa vähän liian chick littiä, vaikka se ei asiantuntijan mukaan kuulu edes koko genreen. "Hömppäkirjat" eivät useinkaan kuulu suosikkeihini; viime viikolla minä lähdin kirjakaupasta kassissani Dostojevskiä ja Kierkegaardia kun mainittu chick lit -ystäväni innostui vähän toisenlaisista teoksista...

"Rosen yöpöydän kello on kaksi. Kellonaika ja harmaa koleus huoneessa vain pahentavat tunnetta, että hänen on haukottava ilmaa. Vain yksi luku enää, hän lupaa itselleen, mutta ei pysty lopettamaan. Verhonraosta näkyy kuu, joka on tänään pelkkä vuoltu lastu. Tee kupissa on ollut kylmää jo monta tuntia, mutta hän siemaisee sitä silti sammuttaakseen kauhean janonsa. 'Ette te ole oikea Smith, ystäväiseni. Satun nimittäin tietämään, että te olette -' Rose ei malta mennä edes vessaan, vaikka rakkoa pakottaa. 'Tässä kirjekuori. Siinä on lentoliput ja pieni kartta -'

Sitten ollaan jo viimeisellä sivulla. Kello on neljä aamulla. Jacob Smith onkin kreivi Ramouski, niin kuin Rose on kaiken aikaa epäillyt, ja hänen kasoinagentinroolinsa on vienyt hänet hyvien puolelle, juuri niin kuin Rose oli toivonut. Mies saa kiitoksensa pienessä yksityisessä seremoniassa, eivätkä hänen yöuniaan juurikaan häiritse ne muutamat salamurhat, joita juttu oli vaatinut. Mutta osa peiteroolista on paljastunut. Hän saa uuden koodinimen. Sen hän hyväksyy olan kohautuksella.
C'est la vie. Rose sammuttaa valon ja odottaa nukahtavansa heti."

Shields on muuten jälleen yksi kirjailija, jonka hahmot ovat itsekin kirjailijoita tai ainakin sen suurkuluttajia ja klassikkotietoutta viljellään joka toisessa virkkeessä. En enää ole varma, pidänkö siitä vai häiritseekö se minua.



swann

All right then. I read my first Shields (I still have several waiting). I chose Swann since it's her last book that's been translated into Finnish. Few of my collegues are true Shields fans (as well as big fans of Alice Munro - she's also waiting in my shelf) and I'm sick of listening their lectures about her greatness. Maybe their limitless admiration made me a bit sceptical or maybe the time just wasn't right but anyway I wasn't too enamoured about Mary Swann.

I can tell that Shields isn't a bad writer. I might enjoy her books more if I read them in English. The language - even translated - seems smooth and contemplated. The story is interesting even though it seems a bit incomplete. I actually liked the open end. All the four principal characters seem quite weird but in the end I kinda liked them all. The most I liked the stories about love that was always a bit inappropriate or at least somewhat senseless - as love often is. The less I liked the last chapter which was written like a movie script. I almost didn't read it through but because I rarely drop out any books I read it anyway - and didn't even get any dénouement.

And yes, Shields seems to be one of those writers whose characters are writers as well or at least every bit they reach and whose books talk more about classical literature than the actual topic. I'm not sure if I like that.

Monday 23 August 2010

naiset katsovat vastavaloon

Olen minä kotikirjastoonkin jo ehtinyt hyökätä (siinä riittääkin saalistettavaa pidemmäksi aikaa... haittaa vaan pikku hiljaa taas tuo koulukirjojen luku tätä mukavampaa lukemista). Ensimmäisenä mieli teki tarttua Joel Haahtelan kirjaan Naiset katsovat vastavaloon. En ymmärrä, miten se on voinut maata hyllyssä koskemattomana näin kauan. Mutta makaa siellä toisaalta monta muutakin yhtä kummallista koskematonta, esimerkiksi Haahtelan Perhoskerääjä...

Itse asiassa meinasin lukea kirjan joskus lukioaikoina. Osallistuin äidinkielenopettajan houkuttelemana Nuori Aleksis -raatiin, ilmeisesti vuonna 2001 koska tuo kirja oli silloin listalla ja muistaakseni kaikki kirjat olivat edellisvuonna ilmestyneitä. No, Haahtelaa halusi kai lukea joku muukin, koska sitä ei pikkukaupungin kirjastoista koko kesänä löytynyt. Silloin minua houkutti tuo nimi, Haahtelasta en ollut kuullutkaan. Sekotin vielä pitkän aikaa Haahtelan Joel Lehtoseen mutta nykyään minäkin tiedän jo, kenestä puhutaan.

Voi olla, että Vastavalo vaikutti enemmän melkein-kolmikymppiseen kuin siihen 18-vuotiaaseen tyttöseen... Kirjan pääosassa on hyvin toimeentuleva nuoripari jostain kultaiselta 60-luvulta. Lilian ja Klaus, sellainen pari, joka on tehnyt kaiken oikein: mennyt naimisiin ja käynyt häämatkalla ulkomailla, ostanut ison talon maalta ja sisutanut sen kauniisti, miehellä on hyvä työpaikka ja naisella aikaa laittaa kotia, rannassa makaa purjevene ja lapsiakin tulee myöhemmin. Vanhojen tuttavien kanssa juodaan punaviiniä ja pidetään kulisseja yllä. Kumma kyllä nuo "tavallisen" ja "hyvän" elämän puitteet eivät ole vuosikymmenien varrella juurikaan muuttuneet. Itsellänihän ei ole mitään mainituista asioista, joten tässähän on hyvää materiaalia ikäkriisin paisutteluun. Ihan kuin ne paineet eivät arkielämässäkin hyökkäisi silmille... Toisaalta eivät Lilian ja Klauskaan ihan täysin onnellisille vaikuta.

Kirjassa on myös toinen pari, naapurin Emma ja Jimi jotka näyttävät elävän ihan toisenlaista elämää kuin Lilian ja Klaus. Heidän kotonaan ei paljon perinteistä välitetä, talveksi lähdetään kylmää pakoon Espanjaan ja talossa rakastellaankin verhot auki. Kuulostaa heti tutummalta. Lopulta tosin paljastuu, että Emma ja Jimikin pitävät yllä raskaita kulisseja joiden taakse kätkeytyy aimo annos hulluutta ja likaisia yksityiskohtia.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirjan tarina ei oikeastaan ole kovin erikoinen. Nuo ihmiset ja talot olisi helppo löytää jostain kehyskunnista. Mutta Haahtelan täydellisen soljuva ja kaunis kieli muokkaa kuvasta sadunomaisen eikä sitä voi oikein hengästymättä lukea. Muistaakseni Lumipäiväkirjassa kuvattiin samalla tavalla joitain hyväosaisi mutta kuitenkin tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään ja silti kieli teki tarinasta kauniin.

"Lasit kilisevät. Lilian ilmestyy kuistille kantaen tarjotinta. Hänen lantionsa keinuu. Lasikupeissa on jäätelöä ja metsämansikkahilloa, laseissa viinimarjamehua. Klaus on hiljaa. Piha on hiljainen, ruohikko palanutta. Kolme ihmistä istuu pöydän ympärillä ja heidän välillään väreilee läheisyys ja epävarmuus. He puhuvat tenniksestä, Nixonista ja Vietnamista. Lilian puhuu mansikka-apajasta, jonka hän on löytänyt lähistöltä. Ja niin kuin aina, kitkerät viinimarjamehut juodaan puoliväliin, mutta metsämansikkahillo kaavitaan viimeistä viirua myöten."



I also found something from my home library. Well, a lot of things but this was the first one I wanted to read. It's a small story about normal people but the writer's language is so magnificent that he always manages to make fairytales out of small stories and normal people. In this book he tells a story about a young couple, Liliand and Klaus, who's made it all as it should be made. Still they're not too happy but they are holding on to the façade. There's also another couple, Emma and Jimi, who didn't do anything as it's supposed to be done. In my 30's crisis I liked them more even though they're also hiding behind their façade. Anyway it's weird how similar the book's 60's society's criteria of a good and acceptable life is to ours.

And the name, it's hard to translate. In it women look towards this special light. You know if you're looking to someone who's standing in front of the sun? That's the light I think.

musta perhonen

Kävin kirjastossa. Tarkoitus oli vain etsiä käsiin joku Edith Södergranin kirja, koska sellaisia ei hyllyssä ole. Muita toki on. Siksi en aikonut toisia kirjoja katsellakaan. Epäonnistuin, tietysti.

Nappasin jostain tyrkkypöydältä käteeni John Boynen Kapina laivalla -kirjan. Siinä vieressä oli pieni ja vaatimattoman näköinen teos: Kiba Lumbergin Musta perhonen. Kirja on Lumbergin esikoisteos, joka ilmestyi vuonna 2004. Olen viime aikoina haalinut käsiini suomalaisia maahanmuuttajista ja vähemmistöistä kertovia kirjoja (joita on ihan lähiaikoina alkanut ilmestyä vähän jokaiselta bestselleristiltä). Mustalaiselämästä mustalaistytön suulla kerrottu tarina sattui silmiini hyvään aikaan.

(Kirjailija itse puhuu kirjassa pikemminkin mustalaisista kuin romaneista. Joissain piireissä mustalais-nimitystä kaiketi pidetään halventavana, mutta muistan varmaan aina tarinan, jonka poliisi-isäni kertoi erään kuulustelun jälkeen. Isäni oli virallisen käytännön mukaan puhutellut kuulusteltavaa romaniksi, josta kimpaantuneena mies oli ilmoittanut olevansa mustalaisen poika ja siksi mustalainen eikä romani. Kuulustelupöytäkirjassa mustalaista sai käyttää, kunhan selitti syyn valinnalleen. Näin minäkin teen.)

Kirja oli pieni ja nopealukuinen, muttei helppo. En tiedä, onko kirja täysin omaelämäkerrallinen mutta yhteneväisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen varmasti on. Kirjan päähenkilö on joskus 60-luvulla lapsuuttaan elävä tyttö, joka jättää perheensä teini-ikään tullessaan. Lumberghan on itse elänyt aikuisuutensa erillään mustalaisyhteisöstä. Tiedän Suomen mustalaisväestön elämästä hävettävän vähän (niin kuin varmaan suurin osa kaajeista), joten en osaa sanoa, onko mustalaiselämä nykypäivän Suomessa enää lainkaan samanlaista kuin kirjan arjessa. Kirjasta tunnistaa helposti monet kliseet viinanmyynnistä tangonlaulantaan. Mustalaisten kiivasta luontoa verikostoineen kuvataan välillä hyvinkin arkipäiväisesti ja vähäeleisesti. Hierarkia perheessä on hyvin kaukana nykysuomalaisesta tasa-arvon ihanteesta. Päähenkilö kärsii yhteisön tiukoista normeista, mutta ei itse suostu alistuvaksi uhriksi ja yllättää useamman kerran räväkillä tempauksillaan.

Mustalaismaailma tuntuu kovalta paikalta, mutta jotenkin kirjan raakuuksia on helppo ymmärtää. Hyväksyä niitä ei tietenkään voi, mutta toisen kulttuurin perinteitä on vaikea valkolaisen näkökulmasta kiistääkään. Eikä suomalaisyhteiskunta anna kovin paljon tilaa muutokselle - kirjassa kuin oikeassa nykypäivän elämässäänkään. Kertojan ääni on usein aika lempeäkin kuvaillessaan tappoja ja sääntöihin alistumista.

Sekin jäi mieleen, miten kertoja erittelee itsensä ja muut mustalaiset suomalaisista. Ja se, miten kaaleet oli kuitenkin kelpuutettu sotaan, isänmaata puolustamaan. Ja miten mustalaiset puolustavat toisiaan valkolaisia vastaan, vaikka taustalla olisi sukupolvien mittainen vihanpito. Ja miten perheestä pidetään aina huoli, vaikkei rakkaus tuntuisikaan.

Pikku-Memesan ääni ja usko parempaan jäävät mieleen kummittelemaan. Täytyy ensi kerralla etsiä Lumbergin muutkin kirjat.

"Aleksi pääsee linnasta ja menee Kaukaantehtaalle töihin. Hän asustelee Signen ja Kallen luona Ohranmäellä ja kulkee linja-autolla töihin. Joka aamu auto pysähtyy erään maitolaiturin pysäkille, josta kyytiin nousee ujosti hymyilevä vaalea valkolaistyttö. Kerran tansseissa Aleksi on aikeissa lainata kynää joltain valkolaistytöltä ja huomaakin, että tyttö on sama kuin aamuisin linja-autossa. Kynän lainaaminen kehittyy joksikin aivan muuksi ja Aleksi alkaa seurustella vaaleahipiäisen maatalon tyttären kanssa. Siinä on ristiriitaa siedettäväksi molempien vanhemmille."




black butterfly

I went to library. I was lookin for books from Edith Södergran, a Finnish Swede poet. I just wanted to read something in Swedish, I wasn't planning on borrowing all the books I possibly can carry back home. Epic fail.

I've been searching for Finnish book talking about immigration or minorities. I found one about Finnish gypsies, written by a Finnish gypsy. Had to take it. (I'm not sure if "gypsy" is a pejorative word in English. If it is, I'm sorry. The writer was just talking about gypsies, not about Romanies.)

The story is told by a little gypsy girl who abandons her family when coming to her teen-age. The writer lived her childhood with the gypsy community but left it down the road so I assume the two stories have at least some similarities. I don't know anything about the Finnish gypsies - shame on me - so I can't really say if today's situation is similar than in the book which takes place in the 60's.

The book is small and modest but touching. All the clichés, all the brutalities - and the gentle voice telling it all. How the narrator separates herself and the other gypsies out the Finns. And how they still faught for their country in the Finnish wars. How the gypsies defend each other against the white people even though in their own community their separated by decades and generations of hatred. And how they always take care of their own, even though sometimes there's no real love involved.

The little Memesa will keep talking to me.

Monday 2 August 2010

kotona

Olen kotona, ja vaikka oikeastaan olisin halunnut jäädä Pariisiin loppuelämäkseni, ainakin nyt pääsen vihdoin taas omien kirjavarastojeni kimppuun! Olen kierrellyt kirjahyllyä vähän niin kuin kissa puuroa, mutten ole uskaltanut tarttua vielä mihinkään. Lentokoneessa aloin kyllä lukea de Beauvoirin Les belles imagesia mutta tavallaan haluaisin nyt tarttua pitkästä aikaa johonkin suomenkieliseen, mieluiten suomalaiseen teokseen. Voi olla, että luen Kunderan loppuun suomeksi, kirjan viimeinen osa jäi lukematta ja koska minulla ei (vielä) ole itselläni alkuteosta, voisin ehkä lukea viimeisen kappaleen toisella kielellä. Kolmen päivän päästä minusta tulee taas kirjakaupan tyttö, sitten pääsen paikkaamaan vuoden aikana syntyneen uutuuskirja-aukonkin...

I'm back home and even though I'd have stayed in Paris forever if only I had the chance, I'm happy to see all my books again! I've been walking around my bookselves the last few days but hadn't dared to start anything. I read the first part of de Beauvoir's Les belles images in the airplane though but I kinda feel like reading something (in) Finnish now when it's finally possible. I might start finishing off Kundera but I have to do that in Finnish because I don't have the original version (yet). I'm missing the last chapter so I might consider changing the language in between. In three days I'll restart my job in a bookstore so soon I'll have the chance to familiarize myself with all the new books published during last year...

Friday 2 July 2010

rip

En lue mitään, en tee mitään ja Pariisi sulaa helteisiin.

Halusin vain sanoa, että levätkää rauhassa José (Saramago 16/11/1922 - 18/06/2010) ja Tommy (Tabermann 03/12/1947 - 01/07/2010).

Wednesday 2 June 2010

siekkistä ja sitä sun tätä

Niin, taisin luvata, että palaan kirjamaailmaan kun saan ne pahuksen koulukirjat alta pois... No, olen jo matkalla. Sain melkein kaikki esseet kunnialla loppuun, mutta nyt raadan vielä pari viikkoa (tai no enää tämän viikon) tennisväen viihtyvyyden eteen. Sitten vihdoin alkaa oikea kesäloma - ensimmäinen niin moneen vuoteen, etten osaa edes laskea. Ja sitten minä aion kyllä istua puistoissa ja lukea!

Koulun takia jouduin lukemaan noiden kahden edellä mainitun lisäksi vielä yhden kirjan (La petite fille qui ne voulait pas grossir), jonka on kirjoittanut ranskalainen näyttelijä Isabelle Caro, joka on sairastanut anoreksiaa yli puolet elämästään. Kirja ei ollut kamalan hyvin kirjoitettu, mutta tarina oli silti aika koskettava ja raastava.

Noin muuten, Sartre on edelleen kesken - de Beauvoirista puhumattakaan - mutta olen sen sijaan melkein Kunderan puolessa välissä. Sain siis yhdeltä ihanalta tšekkiläispojalta lainaksi Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ranskaksi ja olen ihan koukussa. Kirja on siis ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkini kaikista maailman kirjoista (peittoaa jopa Pikku prinssin), mutta olen aiemmin lukenut sen vain suomeksi. Kundera on itse siis alun perin tšekki, mutta muutti Ranskaan vuonna 1975 jouduttuaan kommunistien mustalle listalle Prahan kevään jälkimainingeissa. Kundera sai Ranskan kansalaisuuden 1981 ja on viimeiset parikymmentä vuotta kirjoittanut pelkästään ranskaksi. Olemisen sietämättömän keveyden alkuteos on tšekinkielinen, mutta koska kirjailija on itse tarkastanut kaikkien kirjojensa ranskankieliset versiot, niitä ei pidetä käännöksinä vaan alkuperäisteoksina tšekinkielisten versioiden tapaan. Itse en tätä tiennyt ennen kuin kirjan lainannut poika valisti minua, mutta ilostuin kovasti, kun minun ei tarvitse opetella tšekkiä voidakseni lukea Kunderaa alkukielellä...

Olen lukenut kirjan kuutisen vuotta sitten, joten en todellakaan muistanut kunnolla, miten hyvä se onkaan. Rakastan varauksetta kaikkia Kunderan kirjoja, mutta tämä on kyllä suosikkini - se kun oli myös ensimmäinen kirja, jonka Kunderalta luin. Kun olen saanut sen loppuun, voin yrittää kirjoittaa jotain siitä, miksi se minusta on niin ihmeellinen. Kirjaan liittyy myös useampi rakas muisto, joten ehkä osa loistosta tulee niistäkin.

Jotta en pelkästään höpisisi kirjoista, joita en oikeasti ole vielä lukenut, laitan tähän vielä pätkän yhdestä Raija Siekkisen novellista. Suomalaisesta kirjastosta löytyi yksi hänen kokoelmansa (Kuinka rakkaus syntyy), josta pidin kovasti. Innostuin Siekkisestä Joel Haahtelan takia (niin kuin ehkä joku muukin - enkä ole edes vielä lukenut Katoamispistettä) ja vielä enemmän oikeastaan innostuin, kun tajusin, että Siekkinen oli kotoisin samasta kaupungista kuin minä. Kirjan yhdessä novellissa kuvattiin myös Pariisia, mutta lainaan toista kohtaan (en valitettavasti ole merkinnyt ylös, mistä novellista pätkä on):

"Joka päivä, joka ikinen päivä sinä kesänä ja seuraavana kesänä he näkivät hänet siellä harjoittelemassa, ja he uskoivat suuriin kilpailuihin, jotka vielä tulisivat. Heille sanottiin, että Olli on erilainen; mutta he näkivät miten kirkon vahtimestari haravoi lehtiä kottikärryyn ja miten tuuli aina vei ne ja vahtimestari haravoi aina uudestaan, ja miten Malisen lasten äiti kontallaan lattialla letitti matonhapsuja aamuisin, ja miten kauppiaan rouva varasteli karamelleja kaupasta - naapurikaupasta, ei omastaan, vaikka olisi sieltä saanut ilmaiseksi; eivätkä he uskoneet."



I know I kinda promised to return to the marvellous land of books as soon as I'm finished with my school books... Well, I am, I finished almost all my essays but after the last exams I've been working for the pleasure of international tennis people... After this week I'll finally be free - and then I'm just going to lie in all the Parisian parks and read!

In addition to the two school books I mentioned last time, I also had to read a book about anorexia (La petite fille qui ne voulait pas grossir) written by a French actress Isabelle Caro. The book wasn't too well written, but the story was quite touching as well as horrifying.

Apart from the school books, I'm still in the middle of my Sartre - as well as my de Beauvoir - but I also started to read Kundera. My Czech friend borrowed me The Unbearable Lightness of Being in French - and I'm totally hooked. The book is my most favourite book on Earth (I like it even more than Le petit prince) but before I've only read it in Finnish - and that was already six years ago. Kundera was born Czech as well but he fled the country in 1975 and has been living in France ever since. He took part in the Prague Spring in 1968 and was banned by the communists for his actions. Kundera has been a Frech citizen since 1981 and has been writing exclusively in French the last two decades. As he has revised the French translations of all his books they're not considered as translations but as original works as well as the Czech versions. I just learned that from my Czech friend, but I'm really happy to be reading Kundera in his original language. (The book is called L'insoutenable légèreté de l'être in French and Nesnesitelná lehkost bytí in Czech).

When I finish the book I'll write something more about it. Above I quoted a Finnish short story but I'm too tired to translate it to anyone who might be reading me in English...

Sunday 2 May 2010

terveisiä faneille

Huomasin, että tällä blogilla on kolme tilaajaa Blogilistalta. Kivaa, jättäkää joskus terveisiä.

Sitä tulin vaan sanomaan, että aion kyllä kirjoittaakin tänne joskus jotain. Viime viikkoina olen a) innostunut urheilemaan niin paljon, että lukuaika on jäänyt vähemmälle ja b) joutunut lukemaan niin paljon koulukirjoja, että "viihdelukemiselle" on surullisen vähän aikaa. Sartre on puolivälissä samoin kuin se ikuinen Simone. Tšekkiläispojalta sain lainaan Kunderaa ranskaksi ja tanskalaispojalta Ibseniä norjaksi. Odotan niitä jo kovasti.

Tällä hetkellä on kesken Robert Castelin Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat sekä Michel Leirisin L'Afrique fantôme. Molemmat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta kieltämättä lukisin nekin mieluummin huvikseen kuin pakolla...


Hey just wanted to say that studies (and sports) have been keeping me so busy lately that I haven't had time to read any books for fun. I'm currently reading Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat by Robert Castel and L'Afrique fantôme by Michel Leiris. Liking them both but still disliking forced reading...

When I'm done with that I'll continue my Sartre & de Beauvoir. I also have Kundera's L'insoutenable légèreté de l'être and Ibsen's Et dukkehjem waiting.

Monday 12 April 2010

the god of small things

Olen ollut vähän laiska lukemaan viime päivinä - vielä laiskempi kirjoittamaan lukemisesta. Lounailla olen väliin lukenut Siekkistä, luennoilla ja metromatkoilla toisinaan de Beauvoirin muistelmia, vaikka se muistuttaakin jo aikamoista ikuisuusprojektia. Tänään en enää voinut vastustaa Sartrea, koska siitä on nyt niin kovasti puhuttu. Ostin ensimmäisen Sartreni, L'Âge de raisonin joka kuuluu les chemins de la liberté -sarjaan. Englanninkielisen hölynpölynblogini innokas lukija kommentoi, että olen kuin seesteisempi versio Sartren Ivichistä. Ivich on yksi kyseisen trilogian päähenkilöistä ja hänen hahmonsa sanotaan perustuvan Sartren ja de Beauvoirin oppilaaseen Olga Kosakiewicziin. Myös de Beauvoir on kirjoittanut Olgasta ja hänen sisarestaan kirjassaan L'Invitée. Jokin aika sitten filosofiystäväni luki minulle ääneen juurikin tuota L'Âge de raisonia ja muutama päivä sitten yksi tsekkiläispoika sai hyvät naurut, kun jouduin paljastamaan, etten ole koskaan lukenut sivuakaan Sartrea. Se itse ei tosin tiennyt, kuka Simone de Beauvoir oli, joten minusta se peli meni aika tasan. No, ensimmäisen luvun perusteella Sartre vaikuttaa hyvältä vaikka toki alkukielisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä. Tämän postauksen aiheena piti kuitenkin olla Arundhati Roy, joten palataan Sartreen ja Ivichiin toivottavasti pian.

Odotin Roylta aika paljon, koska yksi kirjakaupan tytöistäni oli joskus sanonut, että The God of Small Things (suomeksi Joutavuuksien jumala) on yksi parhaista hänen lukemistaan kirjoista - ja sillä tytöllä on hyvä maku. Luen mielelläni toisten suosittelemia kirjoja, varsinkin jos tiedän millainen kirjamaku heillä on. Kirjakaupassa oli mukavaa olla töissä, kun kaikki lukivat paljon ja jokaisella oli vähän erilainen maku: aina löysi jotain uutta. Siinä oppi myös pian arvaamaan, mistä kirjasta kukin voisi pitää.

Royn englanti on hyvin kaunista ja rikasta, vaikka minuakin onkin nykyään Nabokovin jälkeen aika vaikea vakuuttaa. Lapsen ääni kuulostaa aidolta. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta maata kuvataan kirjassa jotenkin todentuntuisesti, koruttomasti mutta värikkäästi, sellaisena kuin se on - ja on ollut. Eri kastien jäsenten itsestäänselvä ja näkyvä eriarvoisuus tuntuu pahalta, samoin kuin vaimojaan hakkaavat miehet, pois lähetetyt lapset ja hyljätyt ja hyljeksityt sukulaiset. Joutavuuksien jumalan kohtalo on raaka eikä kirjassa säästetä ketään muutakaan. Hyvyydellä ei ole oikein mitään painoarvoa: varsinkin jos se on sattunut syntymään väärään kastiin.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja ajatuksia, joista monet piti merkitä muistiinkiin. Mystisyys on taitavasti rakennettu, vaikka itse odotin lopulta jotain vieläkin suurempaa yllätystä. Toisaalta loppuratkaisu tuntuu oikeastaan karmivammalta kun sitä miettii nyt jokin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Ihmiset ovat niin pahoja toisilleen.

Kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voi olla, että se pitäisi lukea toiseen kertaan niin osaisi paneutua kaikkiin tunnelmiin kunnolla, kun ei tarvitsisi kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Itse luin tätäkin kirjaa luennoilla ja lähijunissa ja lounastauoilla, välillä luvun kerrallaan ennen nukkumaankäymistä tai lastenhoidon lomassa. En oikein ehtinyt keskittyä kunnolla, joten senkään vuoksi kirja ei iskenyt minuun ihan niin kovaa kuin olisi voinut. Aika ihana se kuitenkin oli, ja koskettava samalla. Ei vain ehkä olisi pitänyt lukea niitä takakannen hehkutuksia - ne pilaavat lukunautinnon lähes poikkeuksetta.



I'be been having a little reader's block lately (and a writer's block as well...). I've been reading some Finnish novels at my lunch breaks, some de Beauvoir in metros. Today I finally started my first Sartre. Someone called me like Ivich, another read me the book aloud. Few days ago I got laughed at because I confessed I've never read any Sartre (the person didn't know who Simone de Beauvoir is, so I guess we can call it a tie). So I just couldn't help it; I had to go and buy my L'Âge de raison. After the first chapter it seems good but of course reading Sartre in French demands some concentration...

But, let's go back to our real subject: Arundhati Roy. I had high expectations for The God of Small Things. One of my bookstore collegues once said it's one of her all time favourite books - and she has really good book taste. I wouldn't say it was the best book I've ever read but it was good. Roy's English is beautiful - even though after Nabokov I'm hard to please. Child's voice is convincing and she also seems to describe India the way it really is and has been (even though I've never been there). The inequalities between different castes - and between the touchables and untouchables - feels bad as well as the wife beetings, returned children and abandoned relatives. The faith of the God of small things is raw but Roy doesn't really spare anyone else either. Goodness is worth nothing - especially if you were born in a wrong family.

I'd like to quote several of Roy's metaphoras and thoughts. The plot is clever even though after all that mystique I thought that the ending would be even more surprising. It actually feels more horrible now than right after I'd finished the book.

I couldn't really concentrate on the book too well because I was reading it in class and in trains and while eating or working. I might have to read it a second time to fully understand it's finesse. But I guess that tells a lot: I actually could read it again. If only there weren't so many fine books in the world and so little time...

"He didin't know that in some places, like the country that Rahel came from, various kinds of despair competed for primacy. And that
personal despair could never be desperate enough. [- -] Nothing mattered much. Nothing much mattered. And the less it mattered, the less it mattered. It was never important enough. Because Worse Things had happened."

Tuesday 30 March 2010

pariisin kirjamessut - paris' book fair

Tänään piipahdin Pariisin kirjamessuilla. Muistan kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2003 (sitä ennen en edes tiennyt, että on olemassa kirjamessuja). Voi luoja sitä kirjojen ja kirjailijoiden määrää! Seuraavana syksynä surin Brysselistä saakka, kun en päässyt paikalle. Viimeisinä vuosina olen ollut messuilla töissä ja siinä kirjamessuhohto on kyllä päässyt vähän karisemaan... Olen silti edelleen lapsellisen innoissani tavatessani elävänä hyvien kirjojen kirjoittajia. Ja olen minä vähän niistä loputtomista kirjakasoistakin innoissani. Sitä paitsi uusia messuja oli hauska katsella puoliammattilaisen silmin.

Pariisin kirjamessuilla tuntui olevan aika samanlainen meno kuin Helsingissä, luultavasti meillä on otettu mallia isommista. Kirjat olivat kyllä kalliimpia, oikein missään ei ollut kovin hyviä tarjouksia ja suurin osa kirjoista oli messuilla kalliimpia tai samanhintaisia kuin tavallisissa kirjakaupoissa. Ihastelin laajaa sarjakuvavalikoimaa, mutten lopulta ostanut mitään muuta kuin yhden café latten (nyt ehkä kuuluisi piirtää se rasti seinään).

Valitsin messuillakäyntipäivän ihan umpimähkään, enkä ollut lukenut ohjelmaa lainkaan etukäteen. Kiljuin melkein ääneen, kun huomasin että 30-vuotisjuhlalavalla oli luvassa Paul Austerin ja Salman Rushdien, kahden vanhan ystävän tuttavallinen tunnin keskustelutuokio. Paikalla oli tietysti ihan kamalasti ihmisiä, mutta kyllä ne sedätkin olivat ihania. Rushdien tulkki unohti koko ajan mitä tulkattava oli sanonut, mutta onneksi kuuluin siihen vähemmistöön jolle alkukieli englanti oli tutumpi kuin tulkkauskieli ranska. Miehet puhuivat vähän viisaita ja hulluttelivat paljon. Signeerausjono oli ainakin kilometrin pituinen ja koska minulla ei ollut kummankaan kirjojakaan mukana (enkä halunnut ostaa niiden ranskalaiskäännöksiä, alkuperäisiä en nähnyt missään) lähdin keskusteluhetken jälkeen tyytyväisenä kotiin. Lipun hintakaan ei harmittanut enää Austerin ja Rushdien jälkeen.

Messuilla oli myös ensimmäistä kertaa pieni Pohjoismaiden osasto, jossa näin vilaukselta ainakin Helena Petäistön (ranskalaiskirjailijoita en tunnistanut, voi siis olla että olen nähnyt tietämättäni muitakin kuuluisuuksia...). Esillä oli muutamia suomalaisia lastenkirjoja, mutta muuten viiden maan osasto oli aika vaatimaton ja tylsä. Suomen edustus Pariisin taidemessuilla toissaviikolla oli huomattavan paljon loisteliaampi. Muuten bongasin suomalaisista ainoastaan yhden Arto Paasilinna -pokkarin.

Pohjoismaiden osasto
The stand of the Nordic countries


Suomalaisia lastenkirjoja Pohjoismaiden osastolla
Finnish childrens' books


Paul and Salman

I stopped by at the Paris' book fair today. I love the book fair in Helsinki - even though the last years I've been working my ass of there... The fair in here looked a lot like ours (guess we've been following the example) but the books were more expensive - even more expensive than in normal bookstores. So in the end I didn't buy a single book (that's somewhat historic) but enjoyed a lot the atmosphere.

I didn't have a clue of the programme of today but was lucky to see gentlemen Paul Auster and Salman Rushdie having an hour long chit-chat about their friendship, books and the world in general. Rushdie's interpreter wasn't too good as she forgot half of the things he had said but I was lucky understanding better Rushdie's English than the incomplete French translation. I really enjoyed listening Auster and Rushdie but since I didn't have any of their books with me (and didn't want to buy the French versions) I didn't stay for the signing. Lucky me as the queue was at least one kilometre long...

There was also a small and modest stand of the Nordic countries. You could see that they were there for the first time for the stand was really boring. I saw some Finnish childrens' books and one little celeb but that's all. I might have seen some famous French authors as well but didn't recognize them.

Wednesday 24 March 2010

girl, interrupted

Rakastan tämän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (suomeksi Vuosi nuoruudestani). Olen rakastanut sitä ensisilmäyksestä asti ja olenkin nähnyt sen varmaan kymmenen kertaa. Katselin filmin taas kerran joku kuukausi takaperin ja rupesin vasta ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että olisi kiinnostavaa lukea elokuvan pohjana oleva kirja. Elokuva ja siis alun perin kirja perustuvat kirjailija Susanna Kaysenin nuoruusmuistoihin. Kaysenin vanhemmat järjestivät tyttärensä puolipakolla suljettuun mielisairaalaan melkein kahdeksi vuodeksi; diagnoosiksi kirjattiin rajatilapersoonallisuus.

Hulluuden määritteleminen kiinnostaa minua; se miten hieno raja ”hullujen” ja ”tavallisten” välillä joskus tuntuu olevan ja kuka lopulta saa päättää, ketkä kuuluvat millekin puolelle tuota rajaa. Samaa teemaa käsitellään ainakin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjassa. Myös Coelhon vanhemmat sulkivat poikansa mielisairaalaan useaan otteeseen vastoin tämän tahtoa; Coelho on myös ollut vahvasti vaikuttamassa tahdonvastaisen mielisairaanhoidon kieltävän lain syntymiseen Brasiliassa. Näin vastikään myös Shutter Island -elokuvan, jossa siinäkään ei ole ihan selvää, kuka lopulta on hullu tai oikeassa. Aihe mietityttää siis muitakin kuin minua, ehkä erityisesti taiteilijoita jotka usein tasapainoilevat siinä neron ja hullun rajalla.

Kirja sinänsä ei ollut mikään mestariteos eikä niin uskomattoman hauska kuin takakannessa mainostettiin. Ei se kyllä huonokaan ollut. Kieli oli helppoa, en kyllä tiedä onko kirjaa edes suomennettu. Kirjan ja elokuvan tarinat eivät kulje ihan käsi kädessä, mutta kirja ei silti antanut kovinkaan paljon uutta tietoa elämästä huippukalliissa mielisairaalassa 1960-luvulla. Kirjassa on enemmän Kaysenin omaa pohdintaa diagnoosistaan ja mielen sairastamisesta yleensä kuin elokuvassa. Hän kirjoittaa myös siitä, miten mielisairaus on yleensä koko perheen sairaus; ei välttämättä eikä pelkästään sen, joka suljetaan laitokseen. Vähän kuten alkoholismi tai muu ongelmakäyttäytyminen, joilla toki on usein yhteys mielenterveyden häiriöihin. (Pahoittelut, jos puhun hulluista tai mielisairaista holtittomasti, tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tms., vaikken jaksakaan tässä miettiä kovin tarkkaan mikä termi on soveliain missäkin kohdassa.)

Ystäväni, joka lukee pelkästään ”hyviä kirjoja” moitti minua Girl, Interruptedin lukemisesta. Hänen mielestään on ajanhukkaa lukea kirja, jos on jo nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Itse olen yleensä sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin elokuva, varsinkin jos kirja on ollut ensin. Luen myös mielelläni kirjan ennen elokuvan näkemistä. Nytkin näin koko ajan silmissäni Winonan ja Angelinan ja tällä kertää myös pidän elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Jos on kiinnostunut hulluuden rajanvedoista, kirja on kyllä ihan kiinnostava. Pöydän kulmalla odottaakin jo Sylvia Plathin The Bell Jar – Plath oli hoidossa samassa mielisairaalassa kuin Kaysen.

"People ask, How did you get in there? What they really want to know is if they are likely to end up in there as well. I can't answer the real question. All I can tell them is, It's easy.

And it is easy to slip in a parallel universe. there are so many of them: worlds of the insane, the criminal, the cripled, the dying, perhaps of the dead as well. These worlds exist alongside this world and resemble it, but are not in it."




I love the movie Girl, Interrupted. I’ve always have and when I saw it the dozenth time some months ago, I started thinking that it might be nice to read the book the movie’s based on as well. The movie and the book tell a story about the youth experiences of the writer Susanna Kaysen. Her parents half-forced her into a mental institution for almost two years; her diagnosis was borderline personality.

I’m really interested in the ways we define madness. Often the line between “crazy” and “normal” people is very thin. Some people also have the privilege of deciding who goes on which side of that line. Paulo Coelho has also written about the same theme in his book Veronika decides to die. His parents also put him in an institution for several times and afterwards he was fighting hard for the law that forbids mental treatment against person’s own will. I also just saw the movie Shutter Island in which it’s also a bit vague who’s crazy and who’s right in the end. Guess I’m not the only one who’s fascinated about the subject. Maybe it’s more normal for artist who are often said to be balancing on the thin line between genius and madness.

The book wasn’t a masterpiece nor as triumphantly funny as they say in the cover. But it was okay. The storyline in the movie and in the book is not 100% the same but the book doesn’t really give that much new information about the life in a mental institution in the sixties. There’s a bit more Kaysen’s own thoughts about her diagnosis in it than in the movie though. She also writes how she thinks that mental disorder is often a disease of the whole family and not just theirs who’s locked up. A bit like alcoholism for ex. – which often also has connection to mental problems.

My friend who only reads “good books” said to me that it’s loss of time reading the book if you’ve already seen the movie. I usually think that the book is better and the movie and prefer reading the book before seeing the movie based on it. I did see Winona and Angelina in my eyes the whole time but this time I think the movie’s actually a lot better than the book. Still if you’re interested in the subject you might like the book. Sylvia Plath’s The Bell Jar is already waiting for me – she got treated at the same hospital as Kaysen.

Friday 19 March 2010

lähiörakkaus

Tykkään enemmän tästä lähiörakkaudesta.



This is more my kinda suburb(love).

kahden ja yhden yön tarinoita

Two and one nights

En yleensä jätä kirjoja kesken. Joskus ne palkitsevat lopussa niin kuin Sadan vuoden yksinäisyys. Nyt teki mieli tehdä niin, jättää kesken, siirtyä seuraavaan. En olisi menettänyt mitään.

Olin pyöritellyt kirjaa kädessäni useammallakin kerralla Suomi-kirjastossa käydessäni. En ihan tajunnut, kuka Riku Korhonen oli. Lähiö-teema houkutteli, mutta kirja itsessään ei. Lopulta taisin ottaa sen mukaani, kun huomasin, että kustantajana on Sammakko. Pidän Sammakosta.

Ensin luulin, että vaihtuvien kertojien kirjoittamat luvut ovat novelleja. En oikein pidä novelleista, ja ilahduin kun tajusin, että luvuilla ja henkilöillä onkin yhteys. Se oli oikeastaan kirjan ainoa oivaltava ja miellyttävä jekku. Kertojia oli kyllä ehdottomasti liikaa, nimet unohtuivat ja siksi kaikki yhteydetkään eivät piirtyneet mieleen ihan selvinä. Luin ensimmäisen osan yhdeltä istumalta ja hahmotin suurin piirtein kuka oli kenenkin kuka, mutta loppupään kokonaisuuksissa en oikein pysynyt mukana. Romaanin toinen osa, jossa kertojana oli saman henkilön kaksi eri-ikäistä minää jotka lopulta sekoittuivat, oli myös vähän ontuva.

Rikkonaisuutta enemmän minua harmitti se, että ihan liian monta kertaa sanomaa yritettiin vahvistaa voimasanoilla ja vastenmielisillä yksityiskohdilla, jotka yleensä liittyivät outoihin seksuaalisiin tekoihin tai vielä useammin erilaisiin ruumiineritteisiin. En pidä eritteistä, en pidä niillä mässäilystä. En pidä siitä että niitä käytetään tehokeinoina jos muuten ei ole mitään tarpeeksi voimakasta sanottavaa.

En pitänyt myöskään siitä, että kaikilla kirjan henkilöillä meni niin huonosti. Kaikilla oli kaapeissaan kummallisia sattumia, epämääräisiä suhteita, rikkinäisiä lapsuuksia ja ties mitä synkkää. Vielä vähemmän pidän siitä, että kaikki se likaisuus ja epämääräisyys liitettiin lähiö-teemaan. Lähiöissä asuu onnellisiakin ihmisiä. Tavallisia ihmisiä.

Korhosen kieli ei ole huonoa, mutta monin paikoin se tuntuu aivan liian kokeilevalle. Vähempikin riittäisi, ja olisi uskottavampaa. Kaikki henkilöt tuntuivat myös puhuvan samanlaisella äänellä; useinkaan en tiennyt onko kyseessä mies vai nainen ja minkä ikäinen puhuja on, ennen kuin se tekstissä sanottiin. Ehkä vastenmielisintä on, että romaania on luonnehdittu "postmoderniksi" ja "aikalaisdiagnostiseksi". Keksikää nyt jotain uutta.

Tästä kuitenkin pidin, erityisesti kahdesta viimeisestä säkeestä:
”En halua lapsia.
Olen nähnyt kolmekymppisen serkkuni synnytysvideon.
Ja lapsen, joka syntyi hänestä.
En halua työpaikkaa, jossa on sermiseinät.
Enkä työpaikkaa, jossa ei ole sermiseiniä.
Haluan maalata taulun.
Hirveän, mauttoman taulun.
Taulussa Matias lääppii minua laguunin rannalla.
Taustalla hyppivät delfiinit.
Ja Jacques Cousteau seisoo enkelinä laivansa kannella.
Hän antaa meille punaiset pipot.
Haluan tavata isoisäni ennen kuin hän kuolee.
Ja kuoleman jälkeen.
Haluan lukea Raamatun kokonaan.
Aloitin jo Mooseksen ensimmäisen.
Siitä on viisi vuotta.
Haluan elää raittiisti.
En niin raittiisti, että terveys vaarantuu.
Haluan sietää rakkautta, kun se muuttuu vaikeaksi.
Ja että rakkaus sietää minua, kun muutun vaikeaksi.”

2. painos, s. 232–233


If I start reading a book, I usually finish it even though I don’t like the book. Sometimes they reward in the end like One Hundred Years of Solitude. This time I almost couldn’t finish. This Finnish book about life in the suburbs was so bad that I just wanted go ahead. I should’ve, this was just a waste of time.

It had kind of a nice idea: several narrators whose lives crossed. But they were too many and I forgot who was whose who. All the people had enormous problems and miserable childhoods and whatever skeletons in their closets. I hate it when people want to show that there are only miserable people living in the suburbs. The writer also used too complicated language – often less is more (even though I’m usually more more). When he couldn't find string enough words he threw in some body fluids. The thing I hated the most is that they’ve called the book “postmodern” and one that shows a good period piece. Please, tell me something new.

This was nice though:
“I want to bear love when it turns difficult.
And that love bears me when I turn difficult.”

Tuesday 16 March 2010

te recuerdo amanda



Victor Jara

muistan sinut, amanda

I remember you, Amanda

On hankalaa päättää, mistä aloittaisi. Haluaisin tietysti olla sellainen ihminen, joka lukee vain hyviä kirjoja. Tai ainakin näyttää sellaiselle. Tällä hetkellä luen olosuhteiden pakosta enimmäkseen huonoja suomalaisia kirjoja ja joitain klassikkoja englanniksi tai ranskaksi. Käyn viikoittain Suomi-instituutin surkeassa kirjastossa ja lainaan mitä tahansa suomalaiskirjallisuutta, koska kaipaan kieltäni. Kaipaan myös kotona odottavia, notkuvia kirjahyllyjäni joiden valikoima on ehkä 30 kertaa parempi kuin Suomi-kirjastossa täällä. On tavallaan virkistävää lukea ihan mitä sattuu, mutta on tylsää lukea keskinkertaisia kirjoja yksi toisensa jälkeen.

Viime tai toissaviikolla luin Virpi Hämeen-Anttilan Muistan sinut, Amanda -kirjan. Minulla on tuo kirja kotonakin, mutta se on tähän asti jäänyt muiden jalkoihin. Eikä se oikeastaan haittaa, kirja ei nimittäin ollut mitenkään ihmeellinen. Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, josta pidin yllättävänkin paljon. En muista kirjasta paljon muuta, kuin että nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen. Ja että kirjasta huokuva yleissivistys teki minuun vaikutuksen – ainakin silloin viitisen vuotta sitten. Katselin vähän aikaa sitten myös Suden vuosi -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, enkä pitänyt siitä lainkaan. Voi olla, että kirja itse olisi parempi. Ko. tarinassa myös nuori opiskelijatyttö rakastui itseään vanhempaan professoriin.

Muistan sinut, Amanda ei välttämättä ollut huono, mutta mitäänsanomaton. Kirjassa kohkataan vanhoista taistolaismuistoista ja rampataan ympäri Eurooppaa etsimässä jotain kadonnutta, mutta se on silti varsin intohimoton. Se sama korkeamman sivistyksen tuputtaminen, joka aiemmin ihastutti, lähinnä ärsytti tässä kirjassa. Kirjassa on selvästi käytetty samoja aineistoja kuin Rakkauden atlaksessa, jonka Virpi muutama vuosi sitten julkaisi miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa; Platonin palloteoria oli jo turhankin tuttu. Henkilöistä kukaan ei ollut erityisen sympaattinen ja jokainen tyyppi oli vähän nähty.

Kiinnostavaa oli se, että tässäkin kirjassa rakastuttiin ja pariteltiin ristiin vähän miten sattuu. Hämeen-Anttila kirjoittaa sivistyneistä ja toisaalta keskiluokkaisen tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin tilaisuuden tullen saattavat käyttäytyä miten huonosti tahansa. Ehkä sillä haetaan sokkielementtiä – tai ehkä ihmiset vain ovat sellaisia.

Olen viime aikoina alkanut luopua sellaisista kirjoista, joista en välitä ja joita en varmasti tule lukemaan uudelleen. Amandaa en kuitenkaan raaski myydä enkä antaa eteenpäin, koska oman kappaleeni etukannella on ihanan Virpin omistuskirjoitus ja vielä kirjailijan itsensä piirtämä ruusu. Kun ojensi kirjaani signeerattavaksi ja sanoin, että se tulee ”Riikalle”, kirjailijan silmät kirkastuivat: ”Ah, sun nimessä on astevaihtelu!”. Vaikutuin.


It’s hard to start. I’d of course like to be a person who reads only good books. Or at least seems like one. At the moment I mostly read bad Finnish books and some classics in English or in French. I go to the Finnish cultural institute’s tiny library about once a week and read everything I find just because I miss my language. I also miss my own bookshelves and my collection that’s about 30 times larger than in the Finnish library here… It could be fun to read books I wouldn’t normally read but then again it’s really boring to read ten insignificant books in a row.

Muistan sinut, Amanda isn’t worth writing much and I would get rid of my own copy asap but I probably can’t because it’s signed by the author herself. Even though I didn’t like this book (I’ve liked another book by her) I think she’s sweet. She even drew a rose on the cover of the book. And she started talking to me about Finnish grammar while signing the book. You got to love those kind of people.

The only quotation I have is the lyrics of the song on which the name of the book is based:

"te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel
la sonrisa ancha, la lluva en el pelo
no importaba nada: ibas a encontrarte
con él, con él, con él, con él, son cinco minutos
la vida es eterna en cinco minutos
suena la sirena, de vuelta al trabajo,
y tú caminando lo iluminas todo
los cinco minutos te hacen florecer...
te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel"