Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tajusin vasta nyt, että Ulla-Maija Paavilainen ja Maija Paavilainen ovat kaksi eri asiaa. Tykkään Maijan aforismeista ja niihin liittyvistö kuvista ja oikeastaan niiden synnyttämä myötätunto oli ainoa syy, joka sai minut aikoinaan kiikuttamaan tuon Sokerisiskot kotiin. Sain sen muistaakseni joltain kirjakaupan kollegaltani - varmaa on, etten maksanut siitä senttiäkään. Ja nyt tajusin, ettei tekijäkään ollut se, keneksi hänet kuvittelin. No, ehkä parempi niin, sillä kirja oli oikeastaan ihan kelvollista luettavaa - ainakin lähijunamatkoilla.
Takakannen kuvaus ei vakuuttanut minua yhtään enempää kuin kannen punavalkoraitainen väritys tai nimi Sokerisiskotkaan (eikä varsinkaan sokerisiskojen nimet Sirkku, Pulmu ja Marianne - oikeastaan toivoin, että sen kolmannen nimeksi olisi tosiaan tullut Tomu). Liian teennäistä, liian makeaa ja liian - chick littiä.
Eikä kuitenkaan. Kirja kertoo siis tarina kolmesta eri-ikäisestä ja stereotyyppisen erilaisesta sisaresta, jotka äidin kuolema saattaa vastentahtoisesti yhteen. Niin, chick lit -kirjojen keskeinen aihe ei kai yleensä ole kuolema. Tokkopa Suomessa edes osattaisiin tehdä aitoja hömppäkirjoja...
Vanhempien kuolemia kertovat tarinat yleensä koskettavat minua ainakin jollain tasolla (tässä jopa enemmän tyttöjen isän ennenaikainen ja tapaturmainen kuolema, johon siellä täällä viitattiin), ja tässä äidin kuoleman aiheuttamat tunteet ja pintaan nousseet muistot tuntuivat jotenkin aidoilta. Kirjan päähenkilöt sen sijaan ovat ihan liian karrikoituja ja heihin on ympätty vähän liikaa aikalaisdiagnoosia. Vanhin sisko Sirkku on tyttäristä ylivoimaisesti ärsyttävin, mutta eivät pikkusisaruksetkaan ihan aitoja ole - niin henkilöhahmoina kuin kirjassakaan. Jokaisen kulissit hajoilevat, mutta epätoivo tuokin heihin lopulta eniten särmää ja inhimillisyyttä. Itse samaistun eniten nuorimpaan, Marianneen.
Kirppiskasaan kirja ehdottomasti joutuu, en aio sitä toistamiseen lukea. Ei se kuitenkaan ollut niin huono kuin ajattelin. Ehkä kirja sulatti minut juuri siksi, etten odottanut mitään, mutta - tulipahan luettua. Kirjan kieli muuten oli myös varsin kelvollista.
"Manne pyöräili hillittömästi itkien kotiin, juoksi vinttiin ja peitti päänsä tyynyn alle.
Sain maanitella ja silitellä, ennen kuin hän suostui kertomaan, mikä sai hänet suunniltaan.
- No kun ne neuroivat mulle, kun mä sanoin, että raparperi on marja, hän sai lopulta nyyhkytettyä.
- Ne ajoi pyörillä mun perästä, nauroi ja huuteli koko ajan raparperinmarjaksi. Mutta kun se on marja, eikös ookin!
En tiennyt, mitä olisin Mannelle vastannut. En ole koskaan osannut sanoa lapsille mitään oikein, ja minusta on tuntunut, että ne epäilevät, yritin mitä tahansa. Lapset ovat aina vaistonneet, että olen epäluotettava, voin liueta milloin hyvänsä.
Manne tykkäsi raparperista. Äiti kuori leipoessaan yhden varren puhtaaksi hänelle, ja Manne toppasi sitä sokeriastiaan, narskutti ja väitti joka kerta, että raparperi on kaikkein kesäisin marja.
Kukaan meistä ei viitsinyt sitä hänelle korjata. Mitäs oli yliherkkä. Jokaisen pitäisi oppia omansa ja tulla sen kanssa toimeen niin hyvin kuin pystyy. Mutta kun eivät opi. Ja siitä minä saan elantoni."
Once again a Finnish, not-so-important book. I never really wanted to read this but got it free from somewhere and one day I figured it would be a proper book to read in regional trains (even though I was a bit ashaimed and tried to hide the cover so that no one could see what non-book I was reading...). It has a candystripe cover and tells a story about three sisters that are named after Finnish sugar and bonbon brands. Once again I thought it would be chick lit but actually it's a story about their dying mother and their sorrow and bitterness. I guess Finns are not too strong with feathery nonsense.
I mixed the writer with a Finnish aphorism maker but actually her language was almost aphoristic so I didn't completely hate the book. I'll still give it away but well, at least I read it.
No comments:
Post a Comment