Itse asiassa meinasin lukea kirjan joskus lukioaikoina. Osallistuin äidinkielenopettajan houkuttelemana Nuori Aleksis -raatiin, ilmeisesti vuonna 2001 koska tuo kirja oli silloin listalla ja muistaakseni kaikki kirjat olivat edellisvuonna ilmestyneitä. No, Haahtelaa halusi kai lukea joku muukin, koska sitä ei pikkukaupungin kirjastoista koko kesänä löytynyt. Silloin minua houkutti tuo nimi, Haahtelasta en ollut kuullutkaan. Sekotin vielä pitkän aikaa Haahtelan Joel Lehtoseen mutta nykyään minäkin tiedän jo, kenestä puhutaan.
Voi olla, että Vastavalo vaikutti enemmän melkein-kolmikymppiseen kuin siihen 18-vuotiaaseen tyttöseen... Kirjan pääosassa on hyvin toimeentuleva nuoripari jostain kultaiselta 60-luvulta. Lilian ja Klaus, sellainen pari, joka on tehnyt kaiken oikein: mennyt naimisiin ja käynyt häämatkalla ulkomailla, ostanut ison talon maalta ja sisutanut sen kauniisti, miehellä on hyvä työpaikka ja naisella aikaa laittaa kotia, rannassa makaa purjevene ja lapsiakin tulee myöhemmin. Vanhojen tuttavien kanssa juodaan punaviiniä ja pidetään kulisseja yllä. Kumma kyllä nuo "tavallisen" ja "hyvän" elämän puitteet eivät ole vuosikymmenien varrella juurikaan muuttuneet. Itsellänihän ei ole mitään mainituista asioista, joten tässähän on hyvää materiaalia ikäkriisin paisutteluun. Ihan kuin ne paineet eivät arkielämässäkin hyökkäisi silmille... Toisaalta eivät Lilian ja Klauskaan ihan täysin onnellisille vaikuta.
Kirjassa on myös toinen pari, naapurin Emma ja Jimi jotka näyttävät elävän ihan toisenlaista elämää kuin Lilian ja Klaus. Heidän kotonaan ei paljon perinteistä välitetä, talveksi lähdetään kylmää pakoon Espanjaan ja talossa rakastellaankin verhot auki. Kuulostaa heti tutummalta. Lopulta tosin paljastuu, että Emma ja Jimikin pitävät yllä raskaita kulisseja joiden taakse kätkeytyy aimo annos hulluutta ja likaisia yksityiskohtia.
Näin jälkeenpäin ajateltuna kirjan tarina ei oikeastaan ole kovin erikoinen. Nuo ihmiset ja talot olisi helppo löytää jostain kehyskunnista. Mutta Haahtelan täydellisen soljuva ja kaunis kieli muokkaa kuvasta sadunomaisen eikä sitä voi oikein hengästymättä lukea. Muistaakseni Lumipäiväkirjassa kuvattiin samalla tavalla joitain hyväosaisi mutta kuitenkin tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään ja silti kieli teki tarinasta kauniin.
"Lasit kilisevät. Lilian ilmestyy kuistille kantaen tarjotinta. Hänen lantionsa keinuu. Lasikupeissa on jäätelöä ja metsämansikkahilloa, laseissa viinimarjamehua. Klaus on hiljaa. Piha on hiljainen, ruohikko palanutta. Kolme ihmistä istuu pöydän ympärillä ja heidän välillään väreilee läheisyys ja epävarmuus. He puhuvat tenniksestä, Nixonista ja Vietnamista. Lilian puhuu mansikka-apajasta, jonka hän on löytänyt lähistöltä. Ja niin kuin aina, kitkerät viinimarjamehut juodaan puoliväliin, mutta metsämansikkahillo kaavitaan viimeistä viirua myöten."
I also found something from my home library. Well, a lot of things but this was the first one I wanted to read. It's a small story about normal people but the writer's language is so magnificent that he always manages to make fairytales out of small stories and normal people. In this book he tells a story about a young couple, Liliand and Klaus, who's made it all as it should be made. Still they're not too happy but they are holding on to the façade. There's also another couple, Emma and Jimi, who didn't do anything as it's supposed to be done. In my 30's crisis I liked them more even though they're also hiding behind their façade. Anyway it's weird how similar the book's 60's society's criteria of a good and acceptable life is to ours.
And the name, it's hard to translate. In it women look towards this special light. You know if you're looking to someone who's standing in front of the sun? That's the light I think.
No comments:
Post a Comment