On hankalaa päättää, mistä aloittaisi. Haluaisin tietysti olla sellainen ihminen, joka lukee vain hyviä kirjoja. Tai ainakin näyttää sellaiselle. Tällä hetkellä luen olosuhteiden pakosta enimmäkseen huonoja suomalaisia kirjoja ja joitain klassikkoja englanniksi tai ranskaksi. Käyn viikoittain Suomi-instituutin surkeassa kirjastossa ja lainaan mitä tahansa suomalaiskirjallisuutta, koska kaipaan kieltäni. Kaipaan myös kotona odottavia, notkuvia kirjahyllyjäni joiden valikoima on ehkä 30 kertaa parempi kuin Suomi-kirjastossa täällä. On tavallaan virkistävää lukea ihan mitä sattuu, mutta on tylsää lukea keskinkertaisia kirjoja yksi toisensa jälkeen.
Viime tai toissaviikolla luin Virpi Hämeen-Anttilan Muistan sinut, Amanda -kirjan. Minulla on tuo kirja kotonakin, mutta se on tähän asti jäänyt muiden jalkoihin. Eikä se oikeastaan haittaa, kirja ei nimittäin ollut mitenkään ihmeellinen. Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, josta pidin yllättävänkin paljon. En muista kirjasta paljon muuta, kuin että nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen. Ja että kirjasta huokuva yleissivistys teki minuun vaikutuksen – ainakin silloin viitisen vuotta sitten. Katselin vähän aikaa sitten myös Suden vuosi -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, enkä pitänyt siitä lainkaan. Voi olla, että kirja itse olisi parempi. Ko. tarinassa myös nuori opiskelijatyttö rakastui itseään vanhempaan professoriin.
Muistan sinut, Amanda ei välttämättä ollut huono, mutta mitäänsanomaton. Kirjassa kohkataan vanhoista taistolaismuistoista ja rampataan ympäri Eurooppaa etsimässä jotain kadonnutta, mutta se on silti varsin intohimoton. Se sama korkeamman sivistyksen tuputtaminen, joka aiemmin ihastutti, lähinnä ärsytti tässä kirjassa. Kirjassa on selvästi käytetty samoja aineistoja kuin Rakkauden atlaksessa, jonka Virpi muutama vuosi sitten julkaisi miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa; Platonin palloteoria oli jo turhankin tuttu. Henkilöistä kukaan ei ollut erityisen sympaattinen ja jokainen tyyppi oli vähän nähty.
Kiinnostavaa oli se, että tässäkin kirjassa rakastuttiin ja pariteltiin ristiin vähän miten sattuu. Hämeen-Anttila kirjoittaa sivistyneistä ja toisaalta keskiluokkaisen tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin tilaisuuden tullen saattavat käyttäytyä miten huonosti tahansa. Ehkä sillä haetaan sokkielementtiä – tai ehkä ihmiset vain ovat sellaisia.
Olen viime aikoina alkanut luopua sellaisista kirjoista, joista en välitä ja joita en varmasti tule lukemaan uudelleen. Amandaa en kuitenkaan raaski myydä enkä antaa eteenpäin, koska oman kappaleeni etukannella on ihanan Virpin omistuskirjoitus ja vielä kirjailijan itsensä piirtämä ruusu. Kun ojensi kirjaani signeerattavaksi ja sanoin, että se tulee ”Riikalle”, kirjailijan silmät kirkastuivat: ”Ah, sun nimessä on astevaihtelu!”. Vaikutuin.
It’s hard to start. I’d of course like to be a person who reads only good books. Or at least seems like one. At the moment I mostly read bad Finnish books and some classics in English or in French. I go to the Finnish cultural institute’s tiny library about once a week and read everything I find just because I miss my language. I also miss my own bookshelves and my collection that’s about 30 times larger than in the Finnish library here… It could be fun to read books I wouldn’t normally read but then again it’s really boring to read ten insignificant books in a row.
Muistan sinut, Amanda isn’t worth writing much and I would get rid of my own copy asap but I probably can’t because it’s signed by the author herself. Even though I didn’t like this book (I’ve liked another book by her) I think she’s sweet. She even drew a rose on the cover of the book. And she started talking to me about Finnish grammar while signing the book. You got to love those kind of people.
The only quotation I have is the lyrics of the song on which the name of the book is based:
"te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel
la sonrisa ancha, la lluva en el pelo
no importaba nada: ibas a encontrarte
con él, con él, con él, con él, son cinco minutos
la vida es eterna en cinco minutos
suena la sirena, de vuelta al trabajo,
y tú caminando lo iluminas todo
los cinco minutos te hacen florecer...
te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel"
No comments:
Post a Comment