En yleensä jätä kirjoja kesken. Joskus ne palkitsevat lopussa niin kuin Sadan vuoden yksinäisyys. Nyt teki mieli tehdä niin, jättää kesken, siirtyä seuraavaan. En olisi menettänyt mitään.
Olin pyöritellyt kirjaa kädessäni useammallakin kerralla Suomi-kirjastossa käydessäni. En ihan tajunnut, kuka Riku Korhonen oli. Lähiö-teema houkutteli, mutta kirja itsessään ei. Lopulta taisin ottaa sen mukaani, kun huomasin, että kustantajana on Sammakko. Pidän Sammakosta.
Ensin luulin, että vaihtuvien kertojien kirjoittamat luvut ovat novelleja. En oikein pidä novelleista, ja ilahduin kun tajusin, että luvuilla ja henkilöillä onkin yhteys. Se oli oikeastaan kirjan ainoa oivaltava ja miellyttävä jekku. Kertojia oli kyllä ehdottomasti liikaa, nimet unohtuivat ja siksi kaikki yhteydetkään eivät piirtyneet mieleen ihan selvinä. Luin ensimmäisen osan yhdeltä istumalta ja hahmotin suurin piirtein kuka oli kenenkin kuka, mutta loppupään kokonaisuuksissa en oikein pysynyt mukana. Romaanin toinen osa, jossa kertojana oli saman henkilön kaksi eri-ikäistä minää jotka lopulta sekoittuivat, oli myös vähän ontuva.
Rikkonaisuutta enemmän minua harmitti se, että ihan liian monta kertaa sanomaa yritettiin vahvistaa voimasanoilla ja vastenmielisillä yksityiskohdilla, jotka yleensä liittyivät outoihin seksuaalisiin tekoihin tai vielä useammin erilaisiin ruumiineritteisiin. En pidä eritteistä, en pidä niillä mässäilystä. En pidä siitä että niitä käytetään tehokeinoina jos muuten ei ole mitään tarpeeksi voimakasta sanottavaa.
En pitänyt myöskään siitä, että kaikilla kirjan henkilöillä meni niin huonosti. Kaikilla oli kaapeissaan kummallisia sattumia, epämääräisiä suhteita, rikkinäisiä lapsuuksia ja ties mitä synkkää. Vielä vähemmän pidän siitä, että kaikki se likaisuus ja epämääräisyys liitettiin lähiö-teemaan. Lähiöissä asuu onnellisiakin ihmisiä. Tavallisia ihmisiä.
Korhosen kieli ei ole huonoa, mutta monin paikoin se tuntuu aivan liian kokeilevalle. Vähempikin riittäisi, ja olisi uskottavampaa. Kaikki henkilöt tuntuivat myös puhuvan samanlaisella äänellä; useinkaan en tiennyt onko kyseessä mies vai nainen ja minkä ikäinen puhuja on, ennen kuin se tekstissä sanottiin. Ehkä vastenmielisintä on, että romaania on luonnehdittu "postmoderniksi" ja "aikalaisdiagnostiseksi". Keksikää nyt jotain uutta.
Tästä kuitenkin pidin, erityisesti kahdesta viimeisestä säkeestä:
”En halua lapsia.
Olen nähnyt kolmekymppisen serkkuni synnytysvideon.
Ja lapsen, joka syntyi hänestä.
En halua työpaikkaa, jossa on sermiseinät.
Enkä työpaikkaa, jossa ei ole sermiseiniä.
Haluan maalata taulun.
Hirveän, mauttoman taulun.
Taulussa Matias lääppii minua laguunin rannalla.
Taustalla hyppivät delfiinit.
Ja Jacques Cousteau seisoo enkelinä laivansa kannella.
Hän antaa meille punaiset pipot.
Haluan tavata isoisäni ennen kuin hän kuolee.
Ja kuoleman jälkeen.
Haluan lukea Raamatun kokonaan.
Aloitin jo Mooseksen ensimmäisen.
Siitä on viisi vuotta.
Haluan elää raittiisti.
En niin raittiisti, että terveys vaarantuu.
Haluan sietää rakkautta, kun se muuttuu vaikeaksi.
Ja että rakkaus sietää minua, kun muutun vaikeaksi.”
2. painos, s. 232–233
If I start reading a book, I usually finish it even though I don’t like the book. Sometimes they reward in the end like One Hundred Years of Solitude. This time I almost couldn’t finish. This Finnish book about life in the suburbs was so bad that I just wanted go ahead. I should’ve, this was just a waste of time.
It had kind of a nice idea: several narrators whose lives crossed. But they were too many and I forgot who was whose who. All the people had enormous problems and miserable childhoods and whatever skeletons in their closets. I hate it when people want to show that there are only miserable people living in the suburbs. The writer also used too complicated language – often less is more (even though I’m usually more more). When he couldn't find string enough words he threw in some body fluids. The thing I hated the most is that they’ve called the book “postmodern” and one that shows a good period piece. Please, tell me something new.
This was nice though:
“I want to bear love when it turns difficult.
And that love bears me when I turn difficult.”
No comments:
Post a Comment