the god of small things

Olen ollut vähän laiska lukemaan viime päivinä - vielä laiskempi kirjoittamaan lukemisesta. Lounailla olen väliin lukenut Siekkistä, luennoilla ja metromatkoilla toisinaan de Beauvoirin muistelmia, vaikka se muistuttaakin jo aikamoista ikuisuusprojektia. Tänään en enää voinut vastustaa Sartrea, koska siitä on nyt niin kovasti puhuttu. Ostin ensimmäisen Sartreni, L'Âge de raisonin joka kuuluu les chemins de la liberté -sarjaan. Englanninkielisen hölynpölynblogini innokas lukija kommentoi, että olen kuin seesteisempi versio Sartren Ivichistä. Ivich on yksi kyseisen trilogian päähenkilöistä ja hänen hahmonsa sanotaan perustuvan Sartren ja de Beauvoirin oppilaaseen Olga Kosakiewicziin. Myös de Beauvoir on kirjoittanut Olgasta ja hänen sisarestaan kirjassaan L'Invitée. Jokin aika sitten filosofiystäväni luki minulle ääneen juurikin tuota L'Âge de raisonia ja muutama päivä sitten yksi tsekkiläispoika sai hyvät naurut, kun jouduin paljastamaan, etten ole koskaan lukenut sivuakaan Sartrea. Se itse ei tosin tiennyt, kuka Simone de Beauvoir oli, joten minusta se peli meni aika tasan. No, ensimmäisen luvun perusteella Sartre vaikuttaa hyvältä vaikka toki alkukielisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä. Tämän postauksen aiheena piti kuitenkin olla Arundhati Roy, joten palataan Sartreen ja Ivichiin toivottavasti pian.

Odotin Roylta aika paljon, koska yksi kirjakaupan tytöistäni oli joskus sanonut, että The God of Small Things (suomeksi Joutavuuksien jumala) on yksi parhaista hänen lukemistaan kirjoista - ja sillä tytöllä on hyvä maku. Luen mielelläni toisten suosittelemia kirjoja, varsinkin jos tiedän millainen kirjamaku heillä on. Kirjakaupassa oli mukavaa olla töissä, kun kaikki lukivat paljon ja jokaisella oli vähän erilainen maku: aina löysi jotain uutta. Siinä oppi myös pian arvaamaan, mistä kirjasta kukin voisi pitää.

Royn englanti on hyvin kaunista ja rikasta, vaikka minuakin onkin nykyään Nabokovin jälkeen aika vaikea vakuuttaa. Lapsen ääni kuulostaa aidolta. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta maata kuvataan kirjassa jotenkin todentuntuisesti, koruttomasti mutta värikkäästi, sellaisena kuin se on - ja on ollut. Eri kastien jäsenten itsestäänselvä ja näkyvä eriarvoisuus tuntuu pahalta, samoin kuin vaimojaan hakkaavat miehet, pois lähetetyt lapset ja hyljätyt ja hyljeksityt sukulaiset. Joutavuuksien jumalan kohtalo on raaka eikä kirjassa säästetä ketään muutakaan. Hyvyydellä ei ole oikein mitään painoarvoa: varsinkin jos se on sattunut syntymään väärään kastiin.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja ajatuksia, joista monet piti merkitä muistiinkiin. Mystisyys on taitavasti rakennettu, vaikka itse odotin lopulta jotain vieläkin suurempaa yllätystä. Toisaalta loppuratkaisu tuntuu oikeastaan karmivammalta kun sitä miettii nyt jokin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Ihmiset ovat niin pahoja toisilleen.

Kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voi olla, että se pitäisi lukea toiseen kertaan niin osaisi paneutua kaikkiin tunnelmiin kunnolla, kun ei tarvitsisi kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Itse luin tätäkin kirjaa luennoilla ja lähijunissa ja lounastauoilla, välillä luvun kerrallaan ennen nukkumaankäymistä tai lastenhoidon lomassa. En oikein ehtinyt keskittyä kunnolla, joten senkään vuoksi kirja ei iskenyt minuun ihan niin kovaa kuin olisi voinut. Aika ihana se kuitenkin oli, ja koskettava samalla. Ei vain ehkä olisi pitänyt lukea niitä takakannen hehkutuksia - ne pilaavat lukunautinnon lähes poikkeuksetta.



I'be been having a little reader's block lately (and a writer's block as well...). I've been reading some Finnish novels at my lunch breaks, some de Beauvoir in metros. Today I finally started my first Sartre. Someone called me like Ivich, another read me the book aloud. Few days ago I got laughed at because I confessed I've never read any Sartre (the person didn't know who Simone de Beauvoir is, so I guess we can call it a tie). So I just couldn't help it; I had to go and buy my L'Âge de raison. After the first chapter it seems good but of course reading Sartre in French demands some concentration...

But, let's go back to our real subject: Arundhati Roy. I had high expectations for The God of Small Things. One of my bookstore collegues once said it's one of her all time favourite books - and she has really good book taste. I wouldn't say it was the best book I've ever read but it was good. Roy's English is beautiful - even though after Nabokov I'm hard to please. Child's voice is convincing and she also seems to describe India the way it really is and has been (even though I've never been there). The inequalities between different castes - and between the touchables and untouchables - feels bad as well as the wife beetings, returned children and abandoned relatives. The faith of the God of small things is raw but Roy doesn't really spare anyone else either. Goodness is worth nothing - especially if you were born in a wrong family.

I'd like to quote several of Roy's metaphoras and thoughts. The plot is clever even though after all that mystique I thought that the ending would be even more surprising. It actually feels more horrible now than right after I'd finished the book.

I couldn't really concentrate on the book too well because I was reading it in class and in trains and while eating or working. I might have to read it a second time to fully understand it's finesse. But I guess that tells a lot: I actually could read it again. If only there weren't so many fine books in the world and so little time...

"He didin't know that in some places, like the country that Rahel came from, various kinds of despair competed for primacy. And that personal despair could never be desperate enough. [- -] Nothing mattered much. Nothing much mattered. And the less it mattered, the less it mattered. It was never important enough. Because Worse Things had happened."