rip

En lue mitään, en tee mitään ja Pariisi sulaa helteisiin.

Halusin vain sanoa, että levätkää rauhassa José (Saramago 16/11/1922 - 18/06/2010) ja Tommy (Tabermann 03/12/1947 - 01/07/2010).

siekkistä ja sitä sun tätä

Niin, taisin luvata, että palaan kirjamaailmaan kun saan ne pahuksen koulukirjat alta pois... No, olen jo matkalla. Sain melkein kaikki esseet kunnialla loppuun, mutta nyt raadan vielä pari viikkoa (tai no enää tämän viikon) tennisväen viihtyvyyden eteen. Sitten vihdoin alkaa oikea kesäloma - ensimmäinen niin moneen vuoteen, etten osaa edes laskea. Ja sitten minä aion kyllä istua puistoissa ja lukea!

Koulun takia jouduin lukemaan noiden kahden edellä mainitun lisäksi vielä yhden kirjan (La petite fille qui ne voulait pas grossir), jonka on kirjoittanut ranskalainen näyttelijä Isabelle Caro, joka on sairastanut anoreksiaa yli puolet elämästään. Kirja ei ollut kamalan hyvin kirjoitettu, mutta tarina oli silti aika koskettava ja raastava.

Noin muuten, Sartre on edelleen kesken - de Beauvoirista puhumattakaan - mutta olen sen sijaan melkein Kunderan puolessa välissä. Sain siis yhdeltä ihanalta tšekkiläispojalta lainaksi Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ranskaksi ja olen ihan koukussa. Kirja on siis ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkini kaikista maailman kirjoista (peittoaa jopa Pikku prinssin), mutta olen aiemmin lukenut sen vain suomeksi. Kundera on itse siis alun perin tšekki, mutta muutti Ranskaan vuonna 1975 jouduttuaan kommunistien mustalle listalle Prahan kevään jälkimainingeissa. Kundera sai Ranskan kansalaisuuden 1981 ja on viimeiset parikymmentä vuotta kirjoittanut pelkästään ranskaksi. Olemisen sietämättömän keveyden alkuteos on tšekinkielinen, mutta koska kirjailija on itse tarkastanut kaikkien kirjojensa ranskankieliset versiot, niitä ei pidetä käännöksinä vaan alkuperäisteoksina tšekinkielisten versioiden tapaan. Itse en tätä tiennyt ennen kuin kirjan lainannut poika valisti minua, mutta ilostuin kovasti, kun minun ei tarvitse opetella tšekkiä voidakseni lukea Kunderaa alkukielellä...

Olen lukenut kirjan kuutisen vuotta sitten, joten en todellakaan muistanut kunnolla, miten hyvä se onkaan. Rakastan varauksetta kaikkia Kunderan kirjoja, mutta tämä on kyllä suosikkini - se kun oli myös ensimmäinen kirja, jonka Kunderalta luin. Kun olen saanut sen loppuun, voin yrittää kirjoittaa jotain siitä, miksi se minusta on niin ihmeellinen. Kirjaan liittyy myös useampi rakas muisto, joten ehkä osa loistosta tulee niistäkin.

Jotta en pelkästään höpisisi kirjoista, joita en oikeasti ole vielä lukenut, laitan tähän vielä pätkän yhdestä Raija Siekkisen novellista. Suomalaisesta kirjastosta löytyi yksi hänen kokoelmansa (Kuinka rakkaus syntyy), josta pidin kovasti. Innostuin Siekkisestä Joel Haahtelan takia (niin kuin ehkä joku muukin - enkä ole edes vielä lukenut Katoamispistettä) ja vielä enemmän oikeastaan innostuin, kun tajusin, että Siekkinen oli kotoisin samasta kaupungista kuin minä. Kirjan yhdessä novellissa kuvattiin myös Pariisia, mutta lainaan toista kohtaan (en valitettavasti ole merkinnyt ylös, mistä novellista pätkä on):

"Joka päivä, joka ikinen päivä sinä kesänä ja seuraavana kesänä he näkivät hänet siellä harjoittelemassa, ja he uskoivat suuriin kilpailuihin, jotka vielä tulisivat. Heille sanottiin, että Olli on erilainen; mutta he näkivät miten kirkon vahtimestari haravoi lehtiä kottikärryyn ja miten tuuli aina vei ne ja vahtimestari haravoi aina uudestaan, ja miten Malisen lasten äiti kontallaan lattialla letitti matonhapsuja aamuisin, ja miten kauppiaan rouva varasteli karamelleja kaupasta - naapurikaupasta, ei omastaan, vaikka olisi sieltä saanut ilmaiseksi; eivätkä he uskoneet."



I know I kinda promised to return to the marvellous land of books as soon as I'm finished with my school books... Well, I am, I finished almost all my essays but after the last exams I've been working for the pleasure of international tennis people... After this week I'll finally be free - and then I'm just going to lie in all the Parisian parks and read!

In addition to the two school books I mentioned last time, I also had to read a book about anorexia (La petite fille qui ne voulait pas grossir) written by a French actress Isabelle Caro. The book wasn't too well written, but the story was quite touching as well as horrifying.

Apart from the school books, I'm still in the middle of my Sartre - as well as my de Beauvoir - but I also started to read Kundera. My Czech friend borrowed me The Unbearable Lightness of Being in French - and I'm totally hooked. The book is my most favourite book on Earth (I like it even more than Le petit prince) but before I've only read it in Finnish - and that was already six years ago. Kundera was born Czech as well but he fled the country in 1975 and has been living in France ever since. He took part in the Prague Spring in 1968 and was banned by the communists for his actions. Kundera has been a Frech citizen since 1981 and has been writing exclusively in French the last two decades. As he has revised the French translations of all his books they're not considered as translations but as original works as well as the Czech versions. I just learned that from my Czech friend, but I'm really happy to be reading Kundera in his original language. (The book is called L'insoutenable légèreté de l'être in French and Nesnesitelná lehkost bytí in Czech).

When I finish the book I'll write something more about it. Above I quoted a Finnish short story but I'm too tired to translate it to anyone who might be reading me in English...

terveisiä faneille

Huomasin, että tällä blogilla on kolme tilaajaa Blogilistalta. Kivaa, jättäkää joskus terveisiä.

Sitä tulin vaan sanomaan, että aion kyllä kirjoittaakin tänne joskus jotain. Viime viikkoina olen a) innostunut urheilemaan niin paljon, että lukuaika on jäänyt vähemmälle ja b) joutunut lukemaan niin paljon koulukirjoja, että "viihdelukemiselle" on surullisen vähän aikaa. Sartre on puolivälissä samoin kuin se ikuinen Simone. Tšekkiläispojalta sain lainaan Kunderaa ranskaksi ja tanskalaispojalta Ibseniä norjaksi. Odotan niitä jo kovasti.

Tällä hetkellä on kesken Robert Castelin Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat sekä Michel Leirisin L'Afrique fantôme. Molemmat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta kieltämättä lukisin nekin mieluummin huvikseen kuin pakolla...


Hey just wanted to say that studies (and sports) have been keeping me so busy lately that I haven't had time to read any books for fun. I'm currently reading Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat by Robert Castel and L'Afrique fantôme by Michel Leiris. Liking them both but still disliking forced reading...

When I'm done with that I'll continue my Sartre & de Beauvoir. I also have Kundera's L'insoutenable légèreté de l'être and Ibsen's Et dukkehjem waiting.

the god of small things

Olen ollut vähän laiska lukemaan viime päivinä - vielä laiskempi kirjoittamaan lukemisesta. Lounailla olen väliin lukenut Siekkistä, luennoilla ja metromatkoilla toisinaan de Beauvoirin muistelmia, vaikka se muistuttaakin jo aikamoista ikuisuusprojektia. Tänään en enää voinut vastustaa Sartrea, koska siitä on nyt niin kovasti puhuttu. Ostin ensimmäisen Sartreni, L'Âge de raisonin joka kuuluu les chemins de la liberté -sarjaan. Englanninkielisen hölynpölynblogini innokas lukija kommentoi, että olen kuin seesteisempi versio Sartren Ivichistä. Ivich on yksi kyseisen trilogian päähenkilöistä ja hänen hahmonsa sanotaan perustuvan Sartren ja de Beauvoirin oppilaaseen Olga Kosakiewicziin. Myös de Beauvoir on kirjoittanut Olgasta ja hänen sisarestaan kirjassaan L'Invitée. Jokin aika sitten filosofiystäväni luki minulle ääneen juurikin tuota L'Âge de raisonia ja muutama päivä sitten yksi tsekkiläispoika sai hyvät naurut, kun jouduin paljastamaan, etten ole koskaan lukenut sivuakaan Sartrea. Se itse ei tosin tiennyt, kuka Simone de Beauvoir oli, joten minusta se peli meni aika tasan. No, ensimmäisen luvun perusteella Sartre vaikuttaa hyvältä vaikka toki alkukielisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä. Tämän postauksen aiheena piti kuitenkin olla Arundhati Roy, joten palataan Sartreen ja Ivichiin toivottavasti pian.

Odotin Roylta aika paljon, koska yksi kirjakaupan tytöistäni oli joskus sanonut, että The God of Small Things (suomeksi Joutavuuksien jumala) on yksi parhaista hänen lukemistaan kirjoista - ja sillä tytöllä on hyvä maku. Luen mielelläni toisten suosittelemia kirjoja, varsinkin jos tiedän millainen kirjamaku heillä on. Kirjakaupassa oli mukavaa olla töissä, kun kaikki lukivat paljon ja jokaisella oli vähän erilainen maku: aina löysi jotain uutta. Siinä oppi myös pian arvaamaan, mistä kirjasta kukin voisi pitää.

Royn englanti on hyvin kaunista ja rikasta, vaikka minuakin onkin nykyään Nabokovin jälkeen aika vaikea vakuuttaa. Lapsen ääni kuulostaa aidolta. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta maata kuvataan kirjassa jotenkin todentuntuisesti, koruttomasti mutta värikkäästi, sellaisena kuin se on - ja on ollut. Eri kastien jäsenten itsestäänselvä ja näkyvä eriarvoisuus tuntuu pahalta, samoin kuin vaimojaan hakkaavat miehet, pois lähetetyt lapset ja hyljätyt ja hyljeksityt sukulaiset. Joutavuuksien jumalan kohtalo on raaka eikä kirjassa säästetä ketään muutakaan. Hyvyydellä ei ole oikein mitään painoarvoa: varsinkin jos se on sattunut syntymään väärään kastiin.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja ajatuksia, joista monet piti merkitä muistiinkiin. Mystisyys on taitavasti rakennettu, vaikka itse odotin lopulta jotain vieläkin suurempaa yllätystä. Toisaalta loppuratkaisu tuntuu oikeastaan karmivammalta kun sitä miettii nyt jokin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Ihmiset ovat niin pahoja toisilleen.

Kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voi olla, että se pitäisi lukea toiseen kertaan niin osaisi paneutua kaikkiin tunnelmiin kunnolla, kun ei tarvitsisi kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Itse luin tätäkin kirjaa luennoilla ja lähijunissa ja lounastauoilla, välillä luvun kerrallaan ennen nukkumaankäymistä tai lastenhoidon lomassa. En oikein ehtinyt keskittyä kunnolla, joten senkään vuoksi kirja ei iskenyt minuun ihan niin kovaa kuin olisi voinut. Aika ihana se kuitenkin oli, ja koskettava samalla. Ei vain ehkä olisi pitänyt lukea niitä takakannen hehkutuksia - ne pilaavat lukunautinnon lähes poikkeuksetta.



I'be been having a little reader's block lately (and a writer's block as well...). I've been reading some Finnish novels at my lunch breaks, some de Beauvoir in metros. Today I finally started my first Sartre. Someone called me like Ivich, another read me the book aloud. Few days ago I got laughed at because I confessed I've never read any Sartre (the person didn't know who Simone de Beauvoir is, so I guess we can call it a tie). So I just couldn't help it; I had to go and buy my L'Âge de raison. After the first chapter it seems good but of course reading Sartre in French demands some concentration...

But, let's go back to our real subject: Arundhati Roy. I had high expectations for The God of Small Things. One of my bookstore collegues once said it's one of her all time favourite books - and she has really good book taste. I wouldn't say it was the best book I've ever read but it was good. Roy's English is beautiful - even though after Nabokov I'm hard to please. Child's voice is convincing and she also seems to describe India the way it really is and has been (even though I've never been there). The inequalities between different castes - and between the touchables and untouchables - feels bad as well as the wife beetings, returned children and abandoned relatives. The faith of the God of small things is raw but Roy doesn't really spare anyone else either. Goodness is worth nothing - especially if you were born in a wrong family.

I'd like to quote several of Roy's metaphoras and thoughts. The plot is clever even though after all that mystique I thought that the ending would be even more surprising. It actually feels more horrible now than right after I'd finished the book.

I couldn't really concentrate on the book too well because I was reading it in class and in trains and while eating or working. I might have to read it a second time to fully understand it's finesse. But I guess that tells a lot: I actually could read it again. If only there weren't so many fine books in the world and so little time...

"He didin't know that in some places, like the country that Rahel came from, various kinds of despair competed for primacy. And that personal despair could never be desperate enough. [- -] Nothing mattered much. Nothing much mattered. And the less it mattered, the less it mattered. It was never important enough. Because Worse Things had happened."

pariisin kirjamessut - paris' book fair

Tänään piipahdin Pariisin kirjamessuilla. Muistan kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2003 (sitä ennen en edes tiennyt, että on olemassa kirjamessuja). Voi luoja sitä kirjojen ja kirjailijoiden määrää! Seuraavana syksynä surin Brysselistä saakka, kun en päässyt paikalle. Viimeisinä vuosina olen ollut messuilla töissä ja siinä kirjamessuhohto on kyllä päässyt vähän karisemaan... Olen silti edelleen lapsellisen innoissani tavatessani elävänä hyvien kirjojen kirjoittajia. Ja olen minä vähän niistä loputtomista kirjakasoistakin innoissani. Sitä paitsi uusia messuja oli hauska katsella puoliammattilaisen silmin.

Pariisin kirjamessuilla tuntui olevan aika samanlainen meno kuin Helsingissä, luultavasti meillä on otettu mallia isommista. Kirjat olivat kyllä kalliimpia, oikein missään ei ollut kovin hyviä tarjouksia ja suurin osa kirjoista oli messuilla kalliimpia tai samanhintaisia kuin tavallisissa kirjakaupoissa. Ihastelin laajaa sarjakuvavalikoimaa, mutten lopulta ostanut mitään muuta kuin yhden café latten (nyt ehkä kuuluisi piirtää se rasti seinään).

Valitsin messuillakäyntipäivän ihan umpimähkään, enkä ollut lukenut ohjelmaa lainkaan etukäteen. Kiljuin melkein ääneen, kun huomasin että 30-vuotisjuhlalavalla oli luvassa Paul Austerin ja Salman Rushdien, kahden vanhan ystävän tuttavallinen tunnin keskustelutuokio. Paikalla oli tietysti ihan kamalasti ihmisiä, mutta kyllä ne sedätkin olivat ihania. Rushdien tulkki unohti koko ajan mitä tulkattava oli sanonut, mutta onneksi kuuluin siihen vähemmistöön jolle alkukieli englanti oli tutumpi kuin tulkkauskieli ranska. Miehet puhuivat vähän viisaita ja hulluttelivat paljon. Signeerausjono oli ainakin kilometrin pituinen ja koska minulla ei ollut kummankaan kirjojakaan mukana (enkä halunnut ostaa niiden ranskalaiskäännöksiä, alkuperäisiä en nähnyt missään) lähdin keskusteluhetken jälkeen tyytyväisenä kotiin. Lipun hintakaan ei harmittanut enää Austerin ja Rushdien jälkeen.

Messuilla oli myös ensimmäistä kertaa pieni Pohjoismaiden osasto, jossa näin vilaukselta ainakin Helena Petäistön (ranskalaiskirjailijoita en tunnistanut, voi siis olla että olen nähnyt tietämättäni muitakin kuuluisuuksia...). Esillä oli muutamia suomalaisia lastenkirjoja, mutta muuten viiden maan osasto oli aika vaatimaton ja tylsä. Suomen edustus Pariisin taidemessuilla toissaviikolla oli huomattavan paljon loisteliaampi. Muuten bongasin suomalaisista ainoastaan yhden Arto Paasilinna -pokkarin.

Pohjoismaiden osasto
The stand of the Nordic countries

Suomalaisia lastenkirjoja Pohjoismaiden osastolla
Finnish childrens' books

Paul and Salman

I stopped by at the Paris' book fair today. I love the book fair in Helsinki - even though the last years I've been working my ass of there... The fair in here looked a lot like ours (guess we've been following the example) but the books were more expensive - even more expensive than in normal bookstores. So in the end I didn't buy a single book (that's somewhat historic) but enjoyed a lot the atmosphere.

I didn't have a clue of the programme of today but was lucky to see gentlemen Paul Auster and Salman Rushdie having an hour long chit-chat about their friendship, books and the world in general. Rushdie's interpreter wasn't too good as she forgot half of the things he had said but I was lucky understanding better Rushdie's English than the incomplete French translation. I really enjoyed listening Auster and Rushdie but since I didn't have any of their books with me (and didn't want to buy the French versions) I didn't stay for the signing. Lucky me as the queue was at least one kilometre long...

There was also a small and modest stand of the Nordic countries. You could see that they were there for the first time for the stand was really boring. I saw some Finnish childrens' books and one little celeb but that's all. I might have seen some famous French authors as well but didn't recognize them.

girl, interrupted

Rakastan tämän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (suomeksi Vuosi nuoruudestani). Olen rakastanut sitä ensisilmäyksestä asti ja olenkin nähnyt sen varmaan kymmenen kertaa. Katselin filmin taas kerran joku kuukausi takaperin ja rupesin vasta ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että olisi kiinnostavaa lukea elokuvan pohjana oleva kirja. Elokuva ja siis alun perin kirja perustuvat kirjailija Susanna Kaysenin nuoruusmuistoihin. Kaysenin vanhemmat järjestivät tyttärensä puolipakolla suljettuun mielisairaalaan melkein kahdeksi vuodeksi; diagnoosiksi kirjattiin rajatilapersoonallisuus.

Hulluuden määritteleminen kiinnostaa minua; se miten hieno raja ”hullujen” ja ”tavallisten” välillä joskus tuntuu olevan ja kuka lopulta saa päättää, ketkä kuuluvat millekin puolelle tuota rajaa. Samaa teemaa käsitellään ainakin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjassa. Myös Coelhon vanhemmat sulkivat poikansa mielisairaalaan useaan otteeseen vastoin tämän tahtoa; Coelho on myös ollut vahvasti vaikuttamassa tahdonvastaisen mielisairaanhoidon kieltävän lain syntymiseen Brasiliassa. Näin vastikään myös Shutter Island -elokuvan, jossa siinäkään ei ole ihan selvää, kuka lopulta on hullu tai oikeassa. Aihe mietityttää siis muitakin kuin minua, ehkä erityisesti taiteilijoita jotka usein tasapainoilevat siinä neron ja hullun rajalla.

Kirja sinänsä ei ollut mikään mestariteos eikä niin uskomattoman hauska kuin takakannessa mainostettiin. Ei se kyllä huonokaan ollut. Kieli oli helppoa, en kyllä tiedä onko kirjaa edes suomennettu. Kirjan ja elokuvan tarinat eivät kulje ihan käsi kädessä, mutta kirja ei silti antanut kovinkaan paljon uutta tietoa elämästä huippukalliissa mielisairaalassa 1960-luvulla. Kirjassa on enemmän Kaysenin omaa pohdintaa diagnoosistaan ja mielen sairastamisesta yleensä kuin elokuvassa. Hän kirjoittaa myös siitä, miten mielisairaus on yleensä koko perheen sairaus; ei välttämättä eikä pelkästään sen, joka suljetaan laitokseen. Vähän kuten alkoholismi tai muu ongelmakäyttäytyminen, joilla toki on usein yhteys mielenterveyden häiriöihin. (Pahoittelut, jos puhun hulluista tai mielisairaista holtittomasti, tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tms., vaikken jaksakaan tässä miettiä kovin tarkkaan mikä termi on soveliain missäkin kohdassa.)

Ystäväni, joka lukee pelkästään ”hyviä kirjoja” moitti minua Girl, Interruptedin lukemisesta. Hänen mielestään on ajanhukkaa lukea kirja, jos on jo nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Itse olen yleensä sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin elokuva, varsinkin jos kirja on ollut ensin. Luen myös mielelläni kirjan ennen elokuvan näkemistä. Nytkin näin koko ajan silmissäni Winonan ja Angelinan ja tällä kertää myös pidän elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Jos on kiinnostunut hulluuden rajanvedoista, kirja on kyllä ihan kiinnostava. Pöydän kulmalla odottaakin jo Sylvia Plathin The Bell Jar – Plath oli hoidossa samassa mielisairaalassa kuin Kaysen.

"People ask, How did you get in there? What they really want to know is if they are likely to end up in there as well. I can't answer the real question. All I can tell them is, It's easy.

And it is easy to slip in a parallel universe. there are so many of them: worlds of the insane, the criminal, the cripled, the dying, perhaps of the dead as well. These worlds exist alongside this world and resemble it, but are not in it."



I love the movie Girl, Interrupted. I’ve always have and when I saw it the dozenth time some months ago, I started thinking that it might be nice to read the book the movie’s based on as well. The movie and the book tell a story about the youth experiences of the writer Susanna Kaysen. Her parents half-forced her into a mental institution for almost two years; her diagnosis was borderline personality.

I’m really interested in the ways we define madness. Often the line between “crazy” and “normal” people is very thin. Some people also have the privilege of deciding who goes on which side of that line. Paulo Coelho has also written about the same theme in his book Veronika decides to die. His parents also put him in an institution for several times and afterwards he was fighting hard for the law that forbids mental treatment against person’s own will. I also just saw the movie Shutter Island in which it’s also a bit vague who’s crazy and who’s right in the end. Guess I’m not the only one who’s fascinated about the subject. Maybe it’s more normal for artist who are often said to be balancing on the thin line between genius and madness.

The book wasn’t a masterpiece nor as triumphantly funny as they say in the cover. But it was okay. The storyline in the movie and in the book is not 100% the same but the book doesn’t really give that much new information about the life in a mental institution in the sixties. There’s a bit more Kaysen’s own thoughts about her diagnosis in it than in the movie though. She also writes how she thinks that mental disorder is often a disease of the whole family and not just theirs who’s locked up. A bit like alcoholism for ex. – which often also has connection to mental problems.

My friend who only reads “good books” said to me that it’s loss of time reading the book if you’ve already seen the movie. I usually think that the book is better and the movie and prefer reading the book before seeing the movie based on it. I did see Winona and Angelina in my eyes the whole time but this time I think the movie’s actually a lot better than the book. Still if you’re interested in the subject you might like the book. Sylvia Plath’s The Bell Jar is already waiting for me – she got treated at the same hospital as Kaysen.

lähiörakkaus

Tykkään enemmän tästä lähiörakkaudesta.



This is more my kinda suburb(love).