myy mulle hyvä kirja

Kirjakauppaan tuli tänään asiakas, joka halusi ostaa hyvän kirjan. Se ehti itse jo valita Austerin uusimman, mutta halusi sitten lukea vielä toisen hyvän, elämyksellisen tarinan. Ihana asiakas. Ja vaikea. En pidä myymisestä, mutta rakastan kirjoja. Tulen salaa iloiseksi, kun joku asiakas ostaa jonkin lempikirjoistani.

Hyvän kirjan myyminen oli vähän haastavaa, kun valikoima on kuitenkin rajallinen eikä minulla ollut myytävänäni kaikkia maailman kirjoja. Kun olen ollut vuoden poissa maasta, enkä surukseni ole vielä ehtinyt lukea kaikkia sinä aikana ilmestyneitä uutuuksia. Tavallisille asiakkaille on helppo puhua sellaisistakin kirjoista, joita ei itse ole lukenut. Aina joku kollega on, aina on kuullut jonkun sanasen. Asiakas, joka haluaa lukea hyvän kirjan, ei halua kuulla sitä, mikä on ollut suosittua tai mitä on ostettu paljon. Jos tuntee kirjoittajan aiempia teoksia, on jo vahvemmalla maaperällä. Tai jos osaa puhua kirjojen aihepiireistä. Tänään puhuttiin muun muassa prostituutiosta. Sanoin myös rehellisesti, etten pitänyt Punaisesta mekosta, vaikkei niin kai saisi asiakkaalle sanoakaan.

Kaiken lisäksi asiakas oli vielä lukenut kaikki kirjat, jotka otin puheeksi. Tai ainakin aloittanut. "Joo, ton perunankuoripaistoksen mä jätin kesken. Toi Siili eleganssi, se on kyl vähän pitkäveteinen... Irving, hmm." etc. Itkosta en uskaltanut vielä suositella, koska olin ehtinyt vasta sivulle 48 (työajalla - lauantaisin työpäivät joskus ovat sellaisia kuin ihmiset kuvittelevat, on jopa hetki aikaa lukea kaikkia niitä kirjoja joiden ympäröimänä päivänsä viettää...). Sitten, onneksi, paksujen kirjapinojen takaa kurkistelivat muutamat viimeiset Haahtelat. Pieni ja vaatimaton Katoamispiste kelpasi lopulta hyväksi kirjaksi. Toivottavasti kelpaa.

Asiakas oli haastava, erikoinen ja virkistävä. Eikä Austeria ja Haahtelaa lukeva ihminen voi olla läpeensä paha.

Today I had a customer who wanted to buy a good book. He had already chosen the Invisible by Auster, but still wanted to read another good, experiental story. Wonderful client. And a tough one. I don't like selling but I like people reading books. Every time when someone buys one of my favourite book I smile inside.

It's not easy to sell a good book. Especially when you don't have all the books in the world on hand. Especially when you've been out of the country the last year and haven't yet had time to read all the marvellous stories published during that year. If you work in a bookstore, eventually you learn to talk about books you haven't read yourself - and have no intention to read. There's always some colleaugue who knows the plot. That's enough if you're just trying to sell a book to an ordinary customer. A client who wants to buy a good book isn't interested about those speeches, nor which books other people buy. If you know the earlier production of some writer it already helps a lot. Or if you can talk about the subjects the books discuss. Today we chatted about prostitution for example. I even told the customer that I didn't like the book about Finnish prostitution that I just read. I guess you're not supposed to say that outloud if you just want to sell some books.

To make it even harder the client had already read all the books I proposed. "Yes, I read the potato peel pie thing halfway, didn't like it. En L'élégance du hérisson, it's a bit too long-drawn. Irving, hmm..." etc. I tried some Finnish books as well, unfortunately I had just read 48 pages of one probable best-seller (on duty, sometimes on Saturdays we actually have some time to read something while working - that's how everybody always sees a job in a bookstore). Finally he found a book by Joel Haahtela, one of my favourite contemporary Finnish writers. I truly hope he'll like his choice.

He was a challenging, special and refreshing customer. And a man who reads Auster and Haahtela cannot be totally bad.

naiset katsovat vastavaloon

Olen minä kotikirjastoonkin jo ehtinyt hyökätä (siinä riittääkin saalistettavaa pidemmäksi aikaa... haittaa vaan pikku hiljaa taas tuo koulukirjojen luku tätä mukavampaa lukemista). Ensimmäisenä mieli teki tarttua Joel Haahtelan kirjaan Naiset katsovat vastavaloon. En ymmärrä, miten se on voinut maata hyllyssä koskemattomana näin kauan. Mutta makaa siellä toisaalta monta muutakin yhtä kummallista koskematonta, esimerkiksi Haahtelan Perhoskerääjä...

Itse asiassa meinasin lukea kirjan joskus lukioaikoina. Osallistuin äidinkielenopettajan houkuttelemana Nuori Aleksis -raatiin, ilmeisesti vuonna 2001 koska tuo kirja oli silloin listalla ja muistaakseni kaikki kirjat olivat edellisvuonna ilmestyneitä. No, Haahtelaa halusi kai lukea joku muukin, koska sitä ei pikkukaupungin kirjastoista koko kesänä löytynyt. Silloin minua houkutti tuo nimi, Haahtelasta en ollut kuullutkaan. Sekotin vielä pitkän aikaa Haahtelan Joel Lehtoseen mutta nykyään minäkin tiedän jo, kenestä puhutaan.

Voi olla, että Vastavalo vaikutti enemmän melkein-kolmikymppiseen kuin siihen 18-vuotiaaseen tyttöseen... Kirjan pääosassa on hyvin toimeentuleva nuoripari jostain kultaiselta 60-luvulta. Lilian ja Klaus, sellainen pari, joka on tehnyt kaiken oikein: mennyt naimisiin ja käynyt häämatkalla ulkomailla, ostanut ison talon maalta ja sisutanut sen kauniisti, miehellä on hyvä työpaikka ja naisella aikaa laittaa kotia, rannassa makaa purjevene ja lapsiakin tulee myöhemmin. Vanhojen tuttavien kanssa juodaan punaviiniä ja pidetään kulisseja yllä. Kumma kyllä nuo "tavallisen" ja "hyvän" elämän puitteet eivät ole vuosikymmenien varrella juurikaan muuttuneet. Itsellänihän ei ole mitään mainituista asioista, joten tässähän on hyvää materiaalia ikäkriisin paisutteluun. Ihan kuin ne paineet eivät arkielämässäkin hyökkäisi silmille... Toisaalta eivät Lilian ja Klauskaan ihan täysin onnellisille vaikuta.

Kirjassa on myös toinen pari, naapurin Emma ja Jimi jotka näyttävät elävän ihan toisenlaista elämää kuin Lilian ja Klaus. Heidän kotonaan ei paljon perinteistä välitetä, talveksi lähdetään kylmää pakoon Espanjaan ja talossa rakastellaankin verhot auki. Kuulostaa heti tutummalta. Lopulta tosin paljastuu, että Emma ja Jimikin pitävät yllä raskaita kulisseja joiden taakse kätkeytyy aimo annos hulluutta ja likaisia yksityiskohtia.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirjan tarina ei oikeastaan ole kovin erikoinen. Nuo ihmiset ja talot olisi helppo löytää jostain kehyskunnista. Mutta Haahtelan täydellisen soljuva ja kaunis kieli muokkaa kuvasta sadunomaisen eikä sitä voi oikein hengästymättä lukea. Muistaakseni Lumipäiväkirjassa kuvattiin samalla tavalla joitain hyväosaisi mutta kuitenkin tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään ja silti kieli teki tarinasta kauniin.

"Lasit kilisevät. Lilian ilmestyy kuistille kantaen tarjotinta. Hänen lantionsa keinuu. Lasikupeissa on jäätelöä ja metsämansikkahilloa, laseissa viinimarjamehua. Klaus on hiljaa. Piha on hiljainen, ruohikko palanutta. Kolme ihmistä istuu pöydän ympärillä ja heidän välillään väreilee läheisyys ja epävarmuus. He puhuvat tenniksestä, Nixonista ja Vietnamista. Lilian puhuu mansikka-apajasta, jonka hän on löytänyt lähistöltä. Ja niin kuin aina, kitkerät viinimarjamehut juodaan puoliväliin, mutta metsämansikkahillo kaavitaan viimeistä viirua myöten."



I also found something from my home library. Well, a lot of things but this was the first one I wanted to read. It's a small story about normal people but the writer's language is so magnificent that he always manages to make fairytales out of small stories and normal people. In this book he tells a story about a young couple, Liliand and Klaus, who's made it all as it should be made. Still they're not too happy but they are holding on to the façade. There's also another couple, Emma and Jimi, who didn't do anything as it's supposed to be done. In my 30's crisis I liked them more even though they're also hiding behind their façade. Anyway it's weird how similar the book's 60's society's criteria of a good and acceptable life is to ours.

And the name, it's hard to translate. In it women look towards this special light. You know if you're looking to someone who's standing in front of the sun? That's the light I think.

siekkistä ja sitä sun tätä

Niin, taisin luvata, että palaan kirjamaailmaan kun saan ne pahuksen koulukirjat alta pois... No, olen jo matkalla. Sain melkein kaikki esseet kunnialla loppuun, mutta nyt raadan vielä pari viikkoa (tai no enää tämän viikon) tennisväen viihtyvyyden eteen. Sitten vihdoin alkaa oikea kesäloma - ensimmäinen niin moneen vuoteen, etten osaa edes laskea. Ja sitten minä aion kyllä istua puistoissa ja lukea!

Koulun takia jouduin lukemaan noiden kahden edellä mainitun lisäksi vielä yhden kirjan (La petite fille qui ne voulait pas grossir), jonka on kirjoittanut ranskalainen näyttelijä Isabelle Caro, joka on sairastanut anoreksiaa yli puolet elämästään. Kirja ei ollut kamalan hyvin kirjoitettu, mutta tarina oli silti aika koskettava ja raastava.

Noin muuten, Sartre on edelleen kesken - de Beauvoirista puhumattakaan - mutta olen sen sijaan melkein Kunderan puolessa välissä. Sain siis yhdeltä ihanalta tšekkiläispojalta lainaksi Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ranskaksi ja olen ihan koukussa. Kirja on siis ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkini kaikista maailman kirjoista (peittoaa jopa Pikku prinssin), mutta olen aiemmin lukenut sen vain suomeksi. Kundera on itse siis alun perin tšekki, mutta muutti Ranskaan vuonna 1975 jouduttuaan kommunistien mustalle listalle Prahan kevään jälkimainingeissa. Kundera sai Ranskan kansalaisuuden 1981 ja on viimeiset parikymmentä vuotta kirjoittanut pelkästään ranskaksi. Olemisen sietämättömän keveyden alkuteos on tšekinkielinen, mutta koska kirjailija on itse tarkastanut kaikkien kirjojensa ranskankieliset versiot, niitä ei pidetä käännöksinä vaan alkuperäisteoksina tšekinkielisten versioiden tapaan. Itse en tätä tiennyt ennen kuin kirjan lainannut poika valisti minua, mutta ilostuin kovasti, kun minun ei tarvitse opetella tšekkiä voidakseni lukea Kunderaa alkukielellä...

Olen lukenut kirjan kuutisen vuotta sitten, joten en todellakaan muistanut kunnolla, miten hyvä se onkaan. Rakastan varauksetta kaikkia Kunderan kirjoja, mutta tämä on kyllä suosikkini - se kun oli myös ensimmäinen kirja, jonka Kunderalta luin. Kun olen saanut sen loppuun, voin yrittää kirjoittaa jotain siitä, miksi se minusta on niin ihmeellinen. Kirjaan liittyy myös useampi rakas muisto, joten ehkä osa loistosta tulee niistäkin.

Jotta en pelkästään höpisisi kirjoista, joita en oikeasti ole vielä lukenut, laitan tähän vielä pätkän yhdestä Raija Siekkisen novellista. Suomalaisesta kirjastosta löytyi yksi hänen kokoelmansa (Kuinka rakkaus syntyy), josta pidin kovasti. Innostuin Siekkisestä Joel Haahtelan takia (niin kuin ehkä joku muukin - enkä ole edes vielä lukenut Katoamispistettä) ja vielä enemmän oikeastaan innostuin, kun tajusin, että Siekkinen oli kotoisin samasta kaupungista kuin minä. Kirjan yhdessä novellissa kuvattiin myös Pariisia, mutta lainaan toista kohtaan (en valitettavasti ole merkinnyt ylös, mistä novellista pätkä on):

"Joka päivä, joka ikinen päivä sinä kesänä ja seuraavana kesänä he näkivät hänet siellä harjoittelemassa, ja he uskoivat suuriin kilpailuihin, jotka vielä tulisivat. Heille sanottiin, että Olli on erilainen; mutta he näkivät miten kirkon vahtimestari haravoi lehtiä kottikärryyn ja miten tuuli aina vei ne ja vahtimestari haravoi aina uudestaan, ja miten Malisen lasten äiti kontallaan lattialla letitti matonhapsuja aamuisin, ja miten kauppiaan rouva varasteli karamelleja kaupasta - naapurikaupasta, ei omastaan, vaikka olisi sieltä saanut ilmaiseksi; eivätkä he uskoneet."



I know I kinda promised to return to the marvellous land of books as soon as I'm finished with my school books... Well, I am, I finished almost all my essays but after the last exams I've been working for the pleasure of international tennis people... After this week I'll finally be free - and then I'm just going to lie in all the Parisian parks and read!

In addition to the two school books I mentioned last time, I also had to read a book about anorexia (La petite fille qui ne voulait pas grossir) written by a French actress Isabelle Caro. The book wasn't too well written, but the story was quite touching as well as horrifying.

Apart from the school books, I'm still in the middle of my Sartre - as well as my de Beauvoir - but I also started to read Kundera. My Czech friend borrowed me The Unbearable Lightness of Being in French - and I'm totally hooked. The book is my most favourite book on Earth (I like it even more than Le petit prince) but before I've only read it in Finnish - and that was already six years ago. Kundera was born Czech as well but he fled the country in 1975 and has been living in France ever since. He took part in the Prague Spring in 1968 and was banned by the communists for his actions. Kundera has been a Frech citizen since 1981 and has been writing exclusively in French the last two decades. As he has revised the French translations of all his books they're not considered as translations but as original works as well as the Czech versions. I just learned that from my Czech friend, but I'm really happy to be reading Kundera in his original language. (The book is called L'insoutenable légèreté de l'être in French and Nesnesitelná lehkost bytí in Czech).

When I finish the book I'll write something more about it. Above I quoted a Finnish short story but I'm too tired to translate it to anyone who might be reading me in English...