minne tytöt kadonneet

En pidä Leena Lehtolaisen kirjoista. En ylipäänsä ole mikään dekkareiden (rikosromaanien, jännityskirjojen, younameit) ystävä, vaikka joskus niihin innostunkin. Poliisi-isäni ei lukenut muuta kuin sellaisia rikoskirjoja, jotka olisivat voineet oikeasti tapahtua. Lehtolainen ei tainnut kuulua siihen ryhmään.

Jos oikein muistan, olen lukenut Lehtolaista vain kerran aiemmin. Kirjailija itse vaikuttaa herttaiselta naiselta, mutta kirjoille en lämpeä. Tätä uusintakaan en varmasti olisi lukenut, ellei aiheena olisi ollut muslimitytöt. Ikkunalaudallani virallisten gradukirjojen vieressä ovat rivissä kaikki suomalaiset maahanmuuttajia käsittelevät kirjat, jotka olen saanut käsiini. Siinä on myös kadonneitten tyttöjen paikka.

Pakko sanoa, että vaikka olisin Lehtolaisen fanikin, en olisi ehkä muuten voinut lukea sellaistakaan kirjaa, jolla on niin typerä nimi kuin Minne tytöt kadonneet. Nimi tulee ilmeisesti jostain vanhasta laulusta, joka lieventää rikosta vähän, mutta ei tuollaista kielenvastaisuutta voi silti millään hyväksyä. Kirjasta näki jälleen, että se oli varsin nopealla aikataululla tuupattu painoon: typerät kirjoitus-/asiavirheet ja esim. henkilöiden vaihtuvat nimet eivät koskaan nosta kirjan pisteitä ainakaan minun silmissäni.

Kirjan tarina oli kriitikkosalaliittoineen ja ihmissuhdekiemuroineen vähän epäuskottava ja siihen oli ympätty ihan liikaa asioita. Esimerkiksi se Afganistan-juonne oli mielestäni ihan turha - sen tarkoitus lienee ollut liittää tarina edelliseen tai seuraavaan Maria Kallio -kirjaan. Lehtolainen käytti kiinnostavia maahanmuuttoon liittyviä termejä, joita voisin ehkä itsekin lainata. Toisaalta hän oli esimerkiksi kirjoittanut maahanmuuttajien kanssa työskentelevän naisen suuhun sanan "somppu" - varsin epätodennäköistä, että kukaan somalien puolella oleva puhuisi heistä sillä nimellä.

Eeva Jokinen on kaunokirjallista isädiskurssia tutkiessaan kirjoittanut siitä, miten kaunokirjoilla voidaan kahdella tapaa vaikuttaa yhteiskunnalliseen puheeseen: romaaneilla voidaan tuoda esiin sellaisia vaikeita aiheita, joista julkisessa keskustelussa ei vielä sovi puhua. Tällaiset kirjat voivat toimia tärkeinä keskustelunavauksina. Toisaalta romaaneilla voidaan puhua uudesta asiasta ja silti vahvistaa vanhoja yhteiskuntarakenteita. Maahanmuuttaja-romaaneissa piilee suurena tällainen vaara ja valitettavasti Lehtolainen pitäytyy aika vahvasti sellaisissa stereotypioissa, jotka tuskin vievät muslimi-keskustelua eteenpäin.

"Assi otti valokuvia ja tutki mattoja tarkkaan, etsi spektrometrillä mahdollisia veritahroja ja DNA:ta. Katsoin ulos isoimman huoneen ikkunasta, näin talon, jossa Koivun perhe asui. Missä Aziza olikaan, missä hänen perheensä, jälleenkö Eurooppaa kiersi pieni ihmisjoukko, joka ei juurtuisi mihinkään? Ehkä he jäisivät kiinni Provencessa tai Sisiliassa väärien papereiden käyttämisestä tai heidät palkattaisiin puolittaiseen orjatyöhön jossakin Hampurin kulmilla. Kenties he koettaisivat päästä takaisin kotimaahansa, vaikka siellä ihmishenki oli huokeampi kuin Lordin kakkoslevy Huuto-netissä. Todennäköisesti en koskaan saisi tietää heidän kohtaloaan."




Where the girls disappeared

A Finnish detective story about disappearing muslim girls. One of the contributions to the Finnish migration discussion. Not quite a succesful one.

seitsemäntoista

Aika rientää, enkä ole ehtinyt kirjoittaa melkein mistään. En Otavan kirjailloista, en uusista löydöistä enkä luetuista kirjoista. Yritän kiriä vähän ja kirjoitan muutaman sanan ainakin Juha Itkosesta.

Kuten Auster-kirjoituksessakin taisin mainita, Juha Itkosesta pitäminen ei kai ole kovin katu-uskottavaa. Minusta Itkonen asettuu jonnekin Joel Haahtelan alapuolelle mutta kuitenkin selvästi arvokkaampaan ryhmään kuin suurin osa suomalaisista nykykirjailijoista. Itkosen kieli on usein kaunista, mutta tarinat eivät lennä samalla tavalla kuin Haahtelan. Itkosen laatukaan ei ole ihan tasaista. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa lukuunottamatta Finlandia-ehdokas Kohti-teosta. Se on odottanut hyllyssä julkaisusyksystään asti, mutta on jostain syystä jäänyt. Ensimmäisenä luin Myöhempien aikojen pyhiä, josta pidin hurjasti. Sitten luin sen novellikokoelman, josta en muista edes nimeä. En pitänyt yhtään. Anna minun rakastaa enemmän oli ihan mukava luettava ja parempi kuin useimmat Pariisin suomalaisen kirjaston kirjoista, mutta ei mitään sen enempää. Seitsemäntoista taas ei meinannut millään päästää minua otteestaan, ihastuin siihen melkein yhtä paljon kuin mormonitarinaa.

Olen vastikään huomannut, etten oikeastaan pidä sellaisista kirjoista, joissa on monta päähenkilöä. Tai ainakin ne helposti ärsyttävät minua, eivätkä aina onnistukaan kovin helposti. Tuntuu, etteivät kirjailijat nykyään uskalla mennä tarpeeksi syvälle henkilöidensä nahkoihin - kun kirjoittaa kymmenen päähenkilöä, kaikki saavat jäädä yhtä pinnallisiksi.

Itkosen kirjassa päähenkilöitä on useita; osa pääsee ääneen, osaa vain tarkkaillaan. Romaanin tyylikin muuttuu useaan otteeseen: välillä kuvataan menneisyyttä kertomuksena, välillä rehellisinä muistoina. Yhtäkkiä ollaankin tässä päivässä. Joskus kirjoitetaan kirjeitä. Pakka on aika laaja ja voisi olla raskaskin, mutta Itkonen onnistuu hämmästyttävän hyvin. Eniten pidin ensimmäisestä osasta, joka oli tärkeimmän päähenkilön, kirjailija Julius Ilosen kirjoittama romaani omasta nuoruudestaan. Kun kertojaksi vaihtui keski-ikäinen nainen, Ilosen entinen työkaveri, joka muisti asiat omalla tavallaan, en ensin ymmärtänyt nimien ja näkökulman muutosta. Kun rakenteesta pääsi jyvälle, tarinan kehittymistä oli jännittävää seurata monen äänen kertomana. Viimeinen osa, jolla on jälleen uusi kertoja, oli minusta ehkä huonoin - aloin ehkä jo kyllästyä vaihteluun. Mutta tarina ja rakenne toimivat kyllä loppuun asti ja lukisin kirjan mielellään uudelleenkin. Kun rakenteen tuntee, tarinasta voisi avautua uusia puolia ja entisestään kehittynyttä kieltä olisi kiva maistella pidempäänkin.

Itkonen oli myös hurmaava esitellessään kirjaa Otavan kirjaillassa. Varsinkin, kun ei millään keksinyt puheelleen iskevää loppukommenttia - aivan kuten Ilosellekin kirjassa käy. Kyseessä oli siis taas yksi kirjailijan kirjailijasta kirjoittama tarina. Itkonen kuitenkin teki työnsä hyvin ja vaikka tapahtumat sijoittuvat hänen lapsuudenkaupunkiinsa, en silti automaattisesti ajatellut, että Itkonen olisi kirjoittanut itsestään.

"Yliopistolla tietysti, ehkä heti ensimmäisellä luennolla hän tapaa tytön joka täydellisesti ymmärtää häntä. Ei ainoastaan ymmärrä, tuntee hänet läpikotaisin, tajuaa senkin mitä Henrik ei sano. Tyttö ei venyttele eikä jumppaa, ei syö ananasta suoraan purkista, ei lue lehteä hikisenä ja välinpitämättömänä. Tyttö makaa sängyllään mustavalkoisen julisteen alla itse kääritty sätkä sormiensa välissä, puhuu ehkä Mannerista tai Ahmatovasta, näyttää hänelle runojaan, riisuu vaatteensa; iho on kylmästä kananlihalla, rinnat suuret ja kutsuvat, hiukset tummat ja lyhyiksi leikatut. Tällaisen tytön hän haluaa, tällainen tyttö häntä jossain odottaa, luultavasti tytöstä myöhemmin tulee haava, mutta niinhän on tarkoitettu, uudesta haavasta vuotaa uusia runoja, kypsempiä ja vahvempia vielä kuin nämä nykyiset jotka nekin ovat lupaavia, ei epäilystäkään.

Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole haavoittunut vielä tarpeeksi."



Seventeen

I've read books, bought books and met writers. I just haven't had anyt time to write about it.

Today I write about a Finnish contemporary writer, one of my favourites. He's been called the Finnish Paul Auster, not quite hip enough. I still like him, some of his books at least. I've read almost all of them, some being quite mediocre, some being really good. His latest one falls into the last category.

His (again) one of those writers who writes about writers. And one of those who have several main characters, several voices. I kinda dislike those mannerisms but he manages to answer both challenges quite well. His story is interesting, his words are beautiful and I almost hope to read the book a second time.

sokerisiskot

Nappasin toissaviikolla junalukemiseksi Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot. Sinänsä huonoa junalukemista, että minun oli koko ajan pakko peitellä kirjan takakantta, koska minua hävetti lukea Sokerisiskoja julkisella paikalla. Ainakin kirjan alussa. Vähän kuin olisi lukenut jotain kioskikirjaa - saan niitä toisinaan äidiltäni, mutten koskaan lue julkisilla paikoilla...

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tajusin vasta nyt, että Ulla-Maija Paavilainen ja Maija Paavilainen ovat kaksi eri asiaa. Tykkään Maijan aforismeista ja niihin liittyvistö kuvista ja oikeastaan niiden synnyttämä myötätunto oli ainoa syy, joka sai minut aikoinaan kiikuttamaan tuon Sokerisiskot kotiin. Sain sen muistaakseni joltain kirjakaupan kollegaltani - varmaa on, etten maksanut siitä senttiäkään. Ja nyt tajusin, ettei tekijäkään ollut se, keneksi hänet kuvittelin. No, ehkä parempi niin, sillä kirja oli oikeastaan ihan kelvollista luettavaa - ainakin lähijunamatkoilla.

Takakannen kuvaus ei vakuuttanut minua yhtään enempää kuin kannen punavalkoraitainen väritys tai nimi Sokerisiskotkaan (eikä varsinkaan sokerisiskojen nimet Sirkku, Pulmu ja Marianne - oikeastaan toivoin, että sen kolmannen nimeksi olisi tosiaan tullut Tomu). Liian teennäistä, liian makeaa ja liian - chick littiä.

Eikä kuitenkaan. Kirja kertoo siis tarina kolmesta eri-ikäisestä ja stereotyyppisen erilaisesta sisaresta, jotka äidin kuolema saattaa vastentahtoisesti yhteen. Niin, chick lit -kirjojen keskeinen aihe ei kai yleensä ole kuolema. Tokkopa Suomessa edes osattaisiin tehdä aitoja hömppäkirjoja...

Vanhempien kuolemia kertovat tarinat yleensä koskettavat minua ainakin jollain tasolla (tässä jopa enemmän tyttöjen isän ennenaikainen ja tapaturmainen kuolema, johon siellä täällä viitattiin), ja tässä äidin kuoleman aiheuttamat tunteet ja pintaan nousseet muistot tuntuivat jotenkin aidoilta. Kirjan päähenkilöt sen sijaan ovat ihan liian karrikoituja ja heihin on ympätty vähän liikaa aikalaisdiagnoosia. Vanhin sisko Sirkku on tyttäristä ylivoimaisesti ärsyttävin, mutta eivät pikkusisaruksetkaan ihan aitoja ole - niin henkilöhahmoina kuin kirjassakaan. Jokaisen kulissit hajoilevat, mutta epätoivo tuokin heihin lopulta eniten särmää ja inhimillisyyttä. Itse samaistun eniten nuorimpaan, Marianneen.

Kirppiskasaan kirja ehdottomasti joutuu, en aio sitä toistamiseen lukea. Ei se kuitenkaan ollut niin huono kuin ajattelin. Ehkä kirja sulatti minut juuri siksi, etten odottanut mitään, mutta - tulipahan luettua. Kirjan kieli muuten oli myös varsin kelvollista.

"Manne pyöräili hillittömästi itkien kotiin, juoksi vinttiin ja peitti päänsä tyynyn alle.
Sain maanitella ja silitellä, ennen kuin hän suostui kertomaan, mikä sai hänet suunniltaan.
- No kun ne neuroivat mulle, kun mä sanoin, että raparperi on marja, hän sai lopulta nyyhkytettyä.
- Ne ajoi pyörillä mun perästä, nauroi ja huuteli koko ajan raparperinmarjaksi. Mutta kun se on marja, eikös ookin!
En tiennyt, mitä olisin Mannelle vastannut. En ole koskaan osannut sanoa lapsille mitään oikein, ja minusta on tuntunut, että ne epäilevät, yritin mitä tahansa. Lapset ovat aina vaistonneet, että olen epäluotettava, voin liueta milloin hyvänsä.
Manne tykkäsi raparperista. Äiti kuori leipoessaan yhden varren puhtaaksi hänelle, ja Manne toppasi sitä sokeriastiaan, narskutti ja väitti joka kerta, että raparperi on kaikkein kesäisin marja.
Kukaan meistä ei viitsinyt sitä hänelle korjata. Mitäs oli yliherkkä. Jokaisen pitäisi oppia omansa ja tulla sen kanssa toimeen niin hyvin kuin pystyy. Mutta kun eivät opi. Ja siitä minä saan elantoni."



Once again a Finnish, not-so-important book. I never really wanted to read this but got it free from somewhere and one day I figured it would be a proper book to read in regional trains (even though I was a bit ashaimed and tried to hide the cover so that no one could see what non-book I was reading...). It has a candystripe cover and tells a story about three sisters that are named after Finnish sugar and bonbon brands. Once again I thought it would be chick lit but actually it's a story about their dying mother and their sorrow and bitterness. I guess Finns are not too strong with feathery nonsense.

I mixed the writer with a Finnish aphorism maker but actually her language was almost aphoristic so I didn't completely hate the book. I'll still give it away but well, at least I read it.

naiset katsovat vastavaloon

Olen minä kotikirjastoonkin jo ehtinyt hyökätä (siinä riittääkin saalistettavaa pidemmäksi aikaa... haittaa vaan pikku hiljaa taas tuo koulukirjojen luku tätä mukavampaa lukemista). Ensimmäisenä mieli teki tarttua Joel Haahtelan kirjaan Naiset katsovat vastavaloon. En ymmärrä, miten se on voinut maata hyllyssä koskemattomana näin kauan. Mutta makaa siellä toisaalta monta muutakin yhtä kummallista koskematonta, esimerkiksi Haahtelan Perhoskerääjä...

Itse asiassa meinasin lukea kirjan joskus lukioaikoina. Osallistuin äidinkielenopettajan houkuttelemana Nuori Aleksis -raatiin, ilmeisesti vuonna 2001 koska tuo kirja oli silloin listalla ja muistaakseni kaikki kirjat olivat edellisvuonna ilmestyneitä. No, Haahtelaa halusi kai lukea joku muukin, koska sitä ei pikkukaupungin kirjastoista koko kesänä löytynyt. Silloin minua houkutti tuo nimi, Haahtelasta en ollut kuullutkaan. Sekotin vielä pitkän aikaa Haahtelan Joel Lehtoseen mutta nykyään minäkin tiedän jo, kenestä puhutaan.

Voi olla, että Vastavalo vaikutti enemmän melkein-kolmikymppiseen kuin siihen 18-vuotiaaseen tyttöseen... Kirjan pääosassa on hyvin toimeentuleva nuoripari jostain kultaiselta 60-luvulta. Lilian ja Klaus, sellainen pari, joka on tehnyt kaiken oikein: mennyt naimisiin ja käynyt häämatkalla ulkomailla, ostanut ison talon maalta ja sisutanut sen kauniisti, miehellä on hyvä työpaikka ja naisella aikaa laittaa kotia, rannassa makaa purjevene ja lapsiakin tulee myöhemmin. Vanhojen tuttavien kanssa juodaan punaviiniä ja pidetään kulisseja yllä. Kumma kyllä nuo "tavallisen" ja "hyvän" elämän puitteet eivät ole vuosikymmenien varrella juurikaan muuttuneet. Itsellänihän ei ole mitään mainituista asioista, joten tässähän on hyvää materiaalia ikäkriisin paisutteluun. Ihan kuin ne paineet eivät arkielämässäkin hyökkäisi silmille... Toisaalta eivät Lilian ja Klauskaan ihan täysin onnellisille vaikuta.

Kirjassa on myös toinen pari, naapurin Emma ja Jimi jotka näyttävät elävän ihan toisenlaista elämää kuin Lilian ja Klaus. Heidän kotonaan ei paljon perinteistä välitetä, talveksi lähdetään kylmää pakoon Espanjaan ja talossa rakastellaankin verhot auki. Kuulostaa heti tutummalta. Lopulta tosin paljastuu, että Emma ja Jimikin pitävät yllä raskaita kulisseja joiden taakse kätkeytyy aimo annos hulluutta ja likaisia yksityiskohtia.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirjan tarina ei oikeastaan ole kovin erikoinen. Nuo ihmiset ja talot olisi helppo löytää jostain kehyskunnista. Mutta Haahtelan täydellisen soljuva ja kaunis kieli muokkaa kuvasta sadunomaisen eikä sitä voi oikein hengästymättä lukea. Muistaakseni Lumipäiväkirjassa kuvattiin samalla tavalla joitain hyväosaisi mutta kuitenkin tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään ja silti kieli teki tarinasta kauniin.

"Lasit kilisevät. Lilian ilmestyy kuistille kantaen tarjotinta. Hänen lantionsa keinuu. Lasikupeissa on jäätelöä ja metsämansikkahilloa, laseissa viinimarjamehua. Klaus on hiljaa. Piha on hiljainen, ruohikko palanutta. Kolme ihmistä istuu pöydän ympärillä ja heidän välillään väreilee läheisyys ja epävarmuus. He puhuvat tenniksestä, Nixonista ja Vietnamista. Lilian puhuu mansikka-apajasta, jonka hän on löytänyt lähistöltä. Ja niin kuin aina, kitkerät viinimarjamehut juodaan puoliväliin, mutta metsämansikkahillo kaavitaan viimeistä viirua myöten."



I also found something from my home library. Well, a lot of things but this was the first one I wanted to read. It's a small story about normal people but the writer's language is so magnificent that he always manages to make fairytales out of small stories and normal people. In this book he tells a story about a young couple, Liliand and Klaus, who's made it all as it should be made. Still they're not too happy but they are holding on to the façade. There's also another couple, Emma and Jimi, who didn't do anything as it's supposed to be done. In my 30's crisis I liked them more even though they're also hiding behind their façade. Anyway it's weird how similar the book's 60's society's criteria of a good and acceptable life is to ours.

And the name, it's hard to translate. In it women look towards this special light. You know if you're looking to someone who's standing in front of the sun? That's the light I think.

musta perhonen

Kävin kirjastossa. Tarkoitus oli vain etsiä käsiin joku Edith Södergranin kirja, koska sellaisia ei hyllyssä ole. Muita toki on. Siksi en aikonut toisia kirjoja katsellakaan. Epäonnistuin, tietysti.

Nappasin jostain tyrkkypöydältä käteeni John Boynen Kapina laivalla -kirjan. Siinä vieressä oli pieni ja vaatimattoman näköinen teos: Kiba Lumbergin Musta perhonen. Kirja on Lumbergin esikoisteos, joka ilmestyi vuonna 2004. Olen viime aikoina haalinut käsiini suomalaisia maahanmuuttajista ja vähemmistöistä kertovia kirjoja (joita on ihan lähiaikoina alkanut ilmestyä vähän jokaiselta bestselleristiltä). Mustalaiselämästä mustalaistytön suulla kerrottu tarina sattui silmiini hyvään aikaan.

(Kirjailija itse puhuu kirjassa pikemminkin mustalaisista kuin romaneista. Joissain piireissä mustalais-nimitystä kaiketi pidetään halventavana, mutta muistan varmaan aina tarinan, jonka poliisi-isäni kertoi erään kuulustelun jälkeen. Isäni oli virallisen käytännön mukaan puhutellut kuulusteltavaa romaniksi, josta kimpaantuneena mies oli ilmoittanut olevansa mustalaisen poika ja siksi mustalainen eikä romani. Kuulustelupöytäkirjassa mustalaista sai käyttää, kunhan selitti syyn valinnalleen. Näin minäkin teen.)

Kirja oli pieni ja nopealukuinen, muttei helppo. En tiedä, onko kirja täysin omaelämäkerrallinen mutta yhteneväisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen varmasti on. Kirjan päähenkilö on joskus 60-luvulla lapsuuttaan elävä tyttö, joka jättää perheensä teini-ikään tullessaan. Lumberghan on itse elänyt aikuisuutensa erillään mustalaisyhteisöstä. Tiedän Suomen mustalaisväestön elämästä hävettävän vähän (niin kuin varmaan suurin osa kaajeista), joten en osaa sanoa, onko mustalaiselämä nykypäivän Suomessa enää lainkaan samanlaista kuin kirjan arjessa. Kirjasta tunnistaa helposti monet kliseet viinanmyynnistä tangonlaulantaan. Mustalaisten kiivasta luontoa verikostoineen kuvataan välillä hyvinkin arkipäiväisesti ja vähäeleisesti. Hierarkia perheessä on hyvin kaukana nykysuomalaisesta tasa-arvon ihanteesta. Päähenkilö kärsii yhteisön tiukoista normeista, mutta ei itse suostu alistuvaksi uhriksi ja yllättää useamman kerran räväkillä tempauksillaan.

Mustalaismaailma tuntuu kovalta paikalta, mutta jotenkin kirjan raakuuksia on helppo ymmärtää. Hyväksyä niitä ei tietenkään voi, mutta toisen kulttuurin perinteitä on vaikea valkolaisen näkökulmasta kiistääkään. Eikä suomalaisyhteiskunta anna kovin paljon tilaa muutokselle - kirjassa kuin oikeassa nykypäivän elämässäänkään. Kertojan ääni on usein aika lempeäkin kuvaillessaan tappoja ja sääntöihin alistumista.

Sekin jäi mieleen, miten kertoja erittelee itsensä ja muut mustalaiset suomalaisista. Ja se, miten kaaleet oli kuitenkin kelpuutettu sotaan, isänmaata puolustamaan. Ja miten mustalaiset puolustavat toisiaan valkolaisia vastaan, vaikka taustalla olisi sukupolvien mittainen vihanpito. Ja miten perheestä pidetään aina huoli, vaikkei rakkaus tuntuisikaan.

Pikku-Memesan ääni ja usko parempaan jäävät mieleen kummittelemaan. Täytyy ensi kerralla etsiä Lumbergin muutkin kirjat.

"Aleksi pääsee linnasta ja menee Kaukaantehtaalle töihin. Hän asustelee Signen ja Kallen luona Ohranmäellä ja kulkee linja-autolla töihin. Joka aamu auto pysähtyy erään maitolaiturin pysäkille, josta kyytiin nousee ujosti hymyilevä vaalea valkolaistyttö. Kerran tansseissa Aleksi on aikeissa lainata kynää joltain valkolaistytöltä ja huomaakin, että tyttö on sama kuin aamuisin linja-autossa. Kynän lainaaminen kehittyy joksikin aivan muuksi ja Aleksi alkaa seurustella vaaleahipiäisen maatalon tyttären kanssa. Siinä on ristiriitaa siedettäväksi molempien vanhemmille."



black butterfly

I went to library. I was lookin for books from Edith Södergran, a Finnish Swede poet. I just wanted to read something in Swedish, I wasn't planning on borrowing all the books I possibly can carry back home. Epic fail.

I've been searching for Finnish book talking about immigration or minorities. I found one about Finnish gypsies, written by a Finnish gypsy. Had to take it. (I'm not sure if "gypsy" is a pejorative word in English. If it is, I'm sorry. The writer was just talking about gypsies, not about Romanies.)

The story is told by a little gypsy girl who abandons her family when coming to her teen-age. The writer lived her childhood with the gypsy community but left it down the road so I assume the two stories have at least some similarities. I don't know anything about the Finnish gypsies - shame on me - so I can't really say if today's situation is similar than in the book which takes place in the 60's.

The book is small and modest but touching. All the clichés, all the brutalities - and the gentle voice telling it all. How the narrator separates herself and the other gypsies out the Finns. And how they still faught for their country in the Finnish wars. How the gypsies defend each other against the white people even though in their own community their separated by decades and generations of hatred. And how they always take care of their own, even though sometimes there's no real love involved.

The little Memesa will keep talking to me.

siekkistä ja sitä sun tätä

Niin, taisin luvata, että palaan kirjamaailmaan kun saan ne pahuksen koulukirjat alta pois... No, olen jo matkalla. Sain melkein kaikki esseet kunnialla loppuun, mutta nyt raadan vielä pari viikkoa (tai no enää tämän viikon) tennisväen viihtyvyyden eteen. Sitten vihdoin alkaa oikea kesäloma - ensimmäinen niin moneen vuoteen, etten osaa edes laskea. Ja sitten minä aion kyllä istua puistoissa ja lukea!

Koulun takia jouduin lukemaan noiden kahden edellä mainitun lisäksi vielä yhden kirjan (La petite fille qui ne voulait pas grossir), jonka on kirjoittanut ranskalainen näyttelijä Isabelle Caro, joka on sairastanut anoreksiaa yli puolet elämästään. Kirja ei ollut kamalan hyvin kirjoitettu, mutta tarina oli silti aika koskettava ja raastava.

Noin muuten, Sartre on edelleen kesken - de Beauvoirista puhumattakaan - mutta olen sen sijaan melkein Kunderan puolessa välissä. Sain siis yhdeltä ihanalta tšekkiläispojalta lainaksi Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ranskaksi ja olen ihan koukussa. Kirja on siis ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkini kaikista maailman kirjoista (peittoaa jopa Pikku prinssin), mutta olen aiemmin lukenut sen vain suomeksi. Kundera on itse siis alun perin tšekki, mutta muutti Ranskaan vuonna 1975 jouduttuaan kommunistien mustalle listalle Prahan kevään jälkimainingeissa. Kundera sai Ranskan kansalaisuuden 1981 ja on viimeiset parikymmentä vuotta kirjoittanut pelkästään ranskaksi. Olemisen sietämättömän keveyden alkuteos on tšekinkielinen, mutta koska kirjailija on itse tarkastanut kaikkien kirjojensa ranskankieliset versiot, niitä ei pidetä käännöksinä vaan alkuperäisteoksina tšekinkielisten versioiden tapaan. Itse en tätä tiennyt ennen kuin kirjan lainannut poika valisti minua, mutta ilostuin kovasti, kun minun ei tarvitse opetella tšekkiä voidakseni lukea Kunderaa alkukielellä...

Olen lukenut kirjan kuutisen vuotta sitten, joten en todellakaan muistanut kunnolla, miten hyvä se onkaan. Rakastan varauksetta kaikkia Kunderan kirjoja, mutta tämä on kyllä suosikkini - se kun oli myös ensimmäinen kirja, jonka Kunderalta luin. Kun olen saanut sen loppuun, voin yrittää kirjoittaa jotain siitä, miksi se minusta on niin ihmeellinen. Kirjaan liittyy myös useampi rakas muisto, joten ehkä osa loistosta tulee niistäkin.

Jotta en pelkästään höpisisi kirjoista, joita en oikeasti ole vielä lukenut, laitan tähän vielä pätkän yhdestä Raija Siekkisen novellista. Suomalaisesta kirjastosta löytyi yksi hänen kokoelmansa (Kuinka rakkaus syntyy), josta pidin kovasti. Innostuin Siekkisestä Joel Haahtelan takia (niin kuin ehkä joku muukin - enkä ole edes vielä lukenut Katoamispistettä) ja vielä enemmän oikeastaan innostuin, kun tajusin, että Siekkinen oli kotoisin samasta kaupungista kuin minä. Kirjan yhdessä novellissa kuvattiin myös Pariisia, mutta lainaan toista kohtaan (en valitettavasti ole merkinnyt ylös, mistä novellista pätkä on):

"Joka päivä, joka ikinen päivä sinä kesänä ja seuraavana kesänä he näkivät hänet siellä harjoittelemassa, ja he uskoivat suuriin kilpailuihin, jotka vielä tulisivat. Heille sanottiin, että Olli on erilainen; mutta he näkivät miten kirkon vahtimestari haravoi lehtiä kottikärryyn ja miten tuuli aina vei ne ja vahtimestari haravoi aina uudestaan, ja miten Malisen lasten äiti kontallaan lattialla letitti matonhapsuja aamuisin, ja miten kauppiaan rouva varasteli karamelleja kaupasta - naapurikaupasta, ei omastaan, vaikka olisi sieltä saanut ilmaiseksi; eivätkä he uskoneet."



I know I kinda promised to return to the marvellous land of books as soon as I'm finished with my school books... Well, I am, I finished almost all my essays but after the last exams I've been working for the pleasure of international tennis people... After this week I'll finally be free - and then I'm just going to lie in all the Parisian parks and read!

In addition to the two school books I mentioned last time, I also had to read a book about anorexia (La petite fille qui ne voulait pas grossir) written by a French actress Isabelle Caro. The book wasn't too well written, but the story was quite touching as well as horrifying.

Apart from the school books, I'm still in the middle of my Sartre - as well as my de Beauvoir - but I also started to read Kundera. My Czech friend borrowed me The Unbearable Lightness of Being in French - and I'm totally hooked. The book is my most favourite book on Earth (I like it even more than Le petit prince) but before I've only read it in Finnish - and that was already six years ago. Kundera was born Czech as well but he fled the country in 1975 and has been living in France ever since. He took part in the Prague Spring in 1968 and was banned by the communists for his actions. Kundera has been a Frech citizen since 1981 and has been writing exclusively in French the last two decades. As he has revised the French translations of all his books they're not considered as translations but as original works as well as the Czech versions. I just learned that from my Czech friend, but I'm really happy to be reading Kundera in his original language. (The book is called L'insoutenable légèreté de l'être in French and Nesnesitelná lehkost bytí in Czech).

When I finish the book I'll write something more about it. Above I quoted a Finnish short story but I'm too tired to translate it to anyone who might be reading me in English...

kahden ja yhden yön tarinoita

Two and one nights

En yleensä jätä kirjoja kesken. Joskus ne palkitsevat lopussa niin kuin Sadan vuoden yksinäisyys. Nyt teki mieli tehdä niin, jättää kesken, siirtyä seuraavaan. En olisi menettänyt mitään.

Olin pyöritellyt kirjaa kädessäni useammallakin kerralla Suomi-kirjastossa käydessäni. En ihan tajunnut, kuka Riku Korhonen oli. Lähiö-teema houkutteli, mutta kirja itsessään ei. Lopulta taisin ottaa sen mukaani, kun huomasin, että kustantajana on Sammakko. Pidän Sammakosta.

Ensin luulin, että vaihtuvien kertojien kirjoittamat luvut ovat novelleja. En oikein pidä novelleista, ja ilahduin kun tajusin, että luvuilla ja henkilöillä onkin yhteys. Se oli oikeastaan kirjan ainoa oivaltava ja miellyttävä jekku. Kertojia oli kyllä ehdottomasti liikaa, nimet unohtuivat ja siksi kaikki yhteydetkään eivät piirtyneet mieleen ihan selvinä. Luin ensimmäisen osan yhdeltä istumalta ja hahmotin suurin piirtein kuka oli kenenkin kuka, mutta loppupään kokonaisuuksissa en oikein pysynyt mukana. Romaanin toinen osa, jossa kertojana oli saman henkilön kaksi eri-ikäistä minää jotka lopulta sekoittuivat, oli myös vähän ontuva.

Rikkonaisuutta enemmän minua harmitti se, että ihan liian monta kertaa sanomaa yritettiin vahvistaa voimasanoilla ja vastenmielisillä yksityiskohdilla, jotka yleensä liittyivät outoihin seksuaalisiin tekoihin tai vielä useammin erilaisiin ruumiineritteisiin. En pidä eritteistä, en pidä niillä mässäilystä. En pidä siitä että niitä käytetään tehokeinoina jos muuten ei ole mitään tarpeeksi voimakasta sanottavaa.

En pitänyt myöskään siitä, että kaikilla kirjan henkilöillä meni niin huonosti. Kaikilla oli kaapeissaan kummallisia sattumia, epämääräisiä suhteita, rikkinäisiä lapsuuksia ja ties mitä synkkää. Vielä vähemmän pidän siitä, että kaikki se likaisuus ja epämääräisyys liitettiin lähiö-teemaan. Lähiöissä asuu onnellisiakin ihmisiä. Tavallisia ihmisiä.

Korhosen kieli ei ole huonoa, mutta monin paikoin se tuntuu aivan liian kokeilevalle. Vähempikin riittäisi, ja olisi uskottavampaa. Kaikki henkilöt tuntuivat myös puhuvan samanlaisella äänellä; useinkaan en tiennyt onko kyseessä mies vai nainen ja minkä ikäinen puhuja on, ennen kuin se tekstissä sanottiin. Ehkä vastenmielisintä on, että romaania on luonnehdittu "postmoderniksi" ja "aikalaisdiagnostiseksi". Keksikää nyt jotain uutta.

Tästä kuitenkin pidin, erityisesti kahdesta viimeisestä säkeestä:
”En halua lapsia.
Olen nähnyt kolmekymppisen serkkuni synnytysvideon.
Ja lapsen, joka syntyi hänestä.
En halua työpaikkaa, jossa on sermiseinät.
Enkä työpaikkaa, jossa ei ole sermiseiniä.
Haluan maalata taulun.
Hirveän, mauttoman taulun.
Taulussa Matias lääppii minua laguunin rannalla.
Taustalla hyppivät delfiinit.
Ja Jacques Cousteau seisoo enkelinä laivansa kannella.
Hän antaa meille punaiset pipot.
Haluan tavata isoisäni ennen kuin hän kuolee.
Ja kuoleman jälkeen.
Haluan lukea Raamatun kokonaan.
Aloitin jo Mooseksen ensimmäisen.
Siitä on viisi vuotta.
Haluan elää raittiisti.
En niin raittiisti, että terveys vaarantuu.
Haluan sietää rakkautta, kun se muuttuu vaikeaksi.
Ja että rakkaus sietää minua, kun muutun vaikeaksi.”
2. painos, s. 232–233


If I start reading a book, I usually finish it even though I don’t like the book. Sometimes they reward in the end like One Hundred Years of Solitude. This time I almost couldn’t finish. This Finnish book about life in the suburbs was so bad that I just wanted go ahead. I should’ve, this was just a waste of time.

It had kind of a nice idea: several narrators whose lives crossed. But they were too many and I forgot who was whose who. All the people had enormous problems and miserable childhoods and whatever skeletons in their closets. I hate it when people want to show that there are only miserable people living in the suburbs. The writer also used too complicated language – often less is more (even though I’m usually more more). When he couldn't find string enough words he threw in some body fluids. The thing I hated the most is that they’ve called the book “postmodern” and one that shows a good period piece. Please, tell me something new.

This was nice though:
“I want to bear love when it turns difficult.
And that love bears me when I turn difficult.”

muistan sinut, amanda

I remember you, Amanda

On hankalaa päättää, mistä aloittaisi. Haluaisin tietysti olla sellainen ihminen, joka lukee vain hyviä kirjoja. Tai ainakin näyttää sellaiselle. Tällä hetkellä luen olosuhteiden pakosta enimmäkseen huonoja suomalaisia kirjoja ja joitain klassikkoja englanniksi tai ranskaksi. Käyn viikoittain Suomi-instituutin surkeassa kirjastossa ja lainaan mitä tahansa suomalaiskirjallisuutta, koska kaipaan kieltäni. Kaipaan myös kotona odottavia, notkuvia kirjahyllyjäni joiden valikoima on ehkä 30 kertaa parempi kuin Suomi-kirjastossa täällä. On tavallaan virkistävää lukea ihan mitä sattuu, mutta on tylsää lukea keskinkertaisia kirjoja yksi toisensa jälkeen.

Viime tai toissaviikolla luin Virpi Hämeen-Anttilan Muistan sinut, Amanda -kirjan. Minulla on tuo kirja kotonakin, mutta se on tähän asti jäänyt muiden jalkoihin. Eikä se oikeastaan haittaa, kirja ei nimittäin ollut mitenkään ihmeellinen. Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, josta pidin yllättävänkin paljon. En muista kirjasta paljon muuta, kuin että nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen. Ja että kirjasta huokuva yleissivistys teki minuun vaikutuksen – ainakin silloin viitisen vuotta sitten. Katselin vähän aikaa sitten myös Suden vuosi -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, enkä pitänyt siitä lainkaan. Voi olla, että kirja itse olisi parempi. Ko. tarinassa myös nuori opiskelijatyttö rakastui itseään vanhempaan professoriin.

Muistan sinut, Amanda ei välttämättä ollut huono, mutta mitäänsanomaton. Kirjassa kohkataan vanhoista taistolaismuistoista ja rampataan ympäri Eurooppaa etsimässä jotain kadonnutta, mutta se on silti varsin intohimoton. Se sama korkeamman sivistyksen tuputtaminen, joka aiemmin ihastutti, lähinnä ärsytti tässä kirjassa. Kirjassa on selvästi käytetty samoja aineistoja kuin Rakkauden atlaksessa, jonka Virpi muutama vuosi sitten julkaisi miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa; Platonin palloteoria oli jo turhankin tuttu. Henkilöistä kukaan ei ollut erityisen sympaattinen ja jokainen tyyppi oli vähän nähty.

Kiinnostavaa oli se, että tässäkin kirjassa rakastuttiin ja pariteltiin ristiin vähän miten sattuu. Hämeen-Anttila kirjoittaa sivistyneistä ja toisaalta keskiluokkaisen tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin tilaisuuden tullen saattavat käyttäytyä miten huonosti tahansa. Ehkä sillä haetaan sokkielementtiä – tai ehkä ihmiset vain ovat sellaisia.

Olen viime aikoina alkanut luopua sellaisista kirjoista, joista en välitä ja joita en varmasti tule lukemaan uudelleen. Amandaa en kuitenkaan raaski myydä enkä antaa eteenpäin, koska oman kappaleeni etukannella on ihanan Virpin omistuskirjoitus ja vielä kirjailijan itsensä piirtämä ruusu. Kun ojensi kirjaani signeerattavaksi ja sanoin, että se tulee ”Riikalle”, kirjailijan silmät kirkastuivat: ”Ah, sun nimessä on astevaihtelu!”. Vaikutuin.


It’s hard to start. I’d of course like to be a person who reads only good books. Or at least seems like one. At the moment I mostly read bad Finnish books and some classics in English or in French. I go to the Finnish cultural institute’s tiny library about once a week and read everything I find just because I miss my language. I also miss my own bookshelves and my collection that’s about 30 times larger than in the Finnish library here… It could be fun to read books I wouldn’t normally read but then again it’s really boring to read ten insignificant books in a row.

Muistan sinut, Amanda isn’t worth writing much and I would get rid of my own copy asap but I probably can’t because it’s signed by the author herself. Even though I didn’t like this book (I’ve liked another book by her) I think she’s sweet. She even drew a rose on the cover of the book. And she started talking to me about Finnish grammar while signing the book. You got to love those kind of people.

The only quotation I have is the lyrics of the song on which the name of the book is based:

"te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel
la sonrisa ancha, la lluva en el pelo
no importaba nada: ibas a encontrarte
con él, con él, con él, con él, son cinco minutos
la vida es eterna en cinco minutos
suena la sirena, de vuelta al trabajo,
y tú caminando lo iluminas todo
los cinco minutos te hacen florecer...
te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel"