Thursday 28 October 2010

helsingin kirjamessut 2010

Ah, taas on se aika vuodesta! Muistan, kun kävin ensimmäisen kerran kirjamessuilla seitsemän vuotta sitten. Olin vasta muuttanut Helsinkiin, enkä ollut ikinä edes tiennyt, että on olemassa sellainenkin asia kuin kirjamessut. Siellä oli koko halli täynnä kaikkia ihania kirjoja! Ja samalla rahalla sai vielä kuunnella kaikkia niitä kirjailijoitakin. Melkein mieletöntä.

Brysselin- ja Pariisin-vuosina kirjamessut olivat yksi niistä asioista, joita ikävöin eniten Helsingistä. Pariisissa oli sentään omatkin messut, siellä sai vähän lievitystä ikävään. Muuten viime vuodet ovat menneet aika tiiviisti siellä kassan turvallisemmalla puolella, niin tänäkin vuonna. Huono puoli siinä, että on torstaista sunnuntaihin aamusta iltaan töissä, on se ettei oikein ehdi kuuntelemaan niitä kirjailijavieraita. Kirjakahvila on tosin ihan naapurissa ja tänä vuonna omallakin lavalla on jonkun verran ohjelmaa. Hyvä puoli on se, ettei ehdi tuhlata niin paljon (ehkä) vaan messuista saattaa jopa hyötyä taloudellisesti. Tänään, ensimmäisenä messupäivänä, mukaan tarttui vasta viisi kirjaa... Ei lupaa oikein hyvää messujen plus-miinus-suhteelle. Pitää ehkä vähän skarpata muina päivinä ja käydä vaikka vaan maistelemassa niitä ruoka & viini -messujen antimia.

Mikäli tulette messuille, niin osastolle 6 f 54 saa tulla moikkaamaan. Esittelen sitten sunnuntain jälkeen ne ostoksetkin...



The best time of the year, Helsinki book fair, is here again! Unfortunately I'm working through the fair but if you'll be there, you can meet me at the stand number 6 f 54.

Sunday 24 October 2010

suvi kinos

Rakastan vakavia kirjoja. Monisatasivuisia ranskalaisia klassikoita, tarinoita Ahganistanin sodasta ja suomalaisista päihdelapsuuksista. Mutta aina välillä on kiva lukea jotain vähän kevyempää; sellaista, joka saa nauramaan. Suvi Kinos on siihen aika hyvä valinta.

Vilkaisin nopeasti Jukka Parkkisen nettisivua, ja muistan jotkut kirjoista nimeltä. Olen varmaan lapsena lukenut niistä joitakin, mutta Suvi Kinoksen löysin vasta nyt, yhden kirjakaupan mummon suosittelemana. Nämäkin kirjat ovat tainneet kiertää melkein koko kirjakaupan henkilökunnan ja syystä. En oikein tiedä, minkä ikäisille lukijoille Kinokset on tarkoitettu. Ne ovat sen verran siistejä, että lapsilukijoillekin niitä varmasti voi suositella. Toisaalta aika monet vitseistä aukeavat varmasti vasta vähän kypsemmällä iällä. Varmasti mainioita kirjoja perheisiin, joissa vanhemmat lukevat ääneen lapsille - kummallekaan ei tule tylsää.

Suvi on pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet kolarissa ja joka erinäisten mutkien kautta päätyy viiden professorienonsa hoiviin. Enoja on alun perin ollut seitsemän, mutta kaksi heistä on hukkunut kotijärveen. Kuoleet enot seuraavat Suvin polkuja vanhasta suojelusenkelitaulusta tuttuina hahmoina, mutta kirjoissa ei siis alun alkaenkaan yritetä paeta todellista, joskus kovaakin elämää.

Enot, jotka ovat saaneet nimensä Jaakobin poikien mukaan (mistä aiheutuu sekannuuksia esimerkiksi Suvin pyhäkouluvuosina), matkustelevat ja tekevät tiedettä, juopottelevat ja sekoilevat naisten kanssa. Suvi kasvaa siinä sivussa sanavalmiiksi tytöksi, joka hyvin pian alkaa huolehtia enoistaan enemmän kuin he Suvista. Suvi saa kuitenkin olla lapsena ja vieläpä enojensa pikku prinsessana varsin kauan.

Olen lukenut Kinoksista vasta kaksi ensimmäistä (Suvi Kinoksen seitsemän enoa ja Suvi Kinos ja puuttuva rengas) mutta haluan kyllä kuulla Suvin tarinasta lopunkin. Parkkinen kirjoittaa oivaltavasti ja lukuisat sanaleikit lämmittävät tällaisen fennofiilin mieltä. Juuri tällaisia kirjoja lapsille kuuluisikin lukea, eikä mitään yhdentekevää lässytystä.




I love serious books, thick French classics, book about Afghanistan and Finnish children living with alcoholic parents. But sometimes it's good to read something light; something that makes you laugh. Stories about Suvi Kinos and her seven uncles are those kind of books - even though the main character is a little girl who've lost her parents in a car accident. A typical Finnish book one might say - the world is never just happy. But the language is thrilling and the books suit both adults and kids.

minne tytöt kadonneet

En pidä Leena Lehtolaisen kirjoista. En ylipäänsä ole mikään dekkareiden (rikosromaanien, jännityskirjojen, younameit) ystävä, vaikka joskus niihin innostunkin. Poliisi-isäni ei lukenut muuta kuin sellaisia rikoskirjoja, jotka olisivat voineet oikeasti tapahtua. Lehtolainen ei tainnut kuulua siihen ryhmään.

Jos oikein muistan, olen lukenut Lehtolaista vain kerran aiemmin. Kirjailija itse vaikuttaa herttaiselta naiselta, mutta kirjoille en lämpeä. Tätä uusintakaan en varmasti olisi lukenut, ellei aiheena olisi ollut muslimitytöt. Ikkunalaudallani virallisten gradukirjojen vieressä ovat rivissä kaikki suomalaiset maahanmuuttajia käsittelevät kirjat, jotka olen saanut käsiini. Siinä on myös kadonneitten tyttöjen paikka.

Pakko sanoa, että vaikka olisin Lehtolaisen fanikin, en olisi ehkä muuten voinut lukea sellaistakaan kirjaa, jolla on niin typerä nimi kuin Minne tytöt kadonneet. Nimi tulee ilmeisesti jostain vanhasta laulusta, joka lieventää rikosta vähän, mutta ei tuollaista kielenvastaisuutta voi silti millään hyväksyä. Kirjasta näki jälleen, että se oli varsin nopealla aikataululla tuupattu painoon: typerät kirjoitus-/asiavirheet ja esim. henkilöiden vaihtuvat nimet eivät koskaan nosta kirjan pisteitä ainakaan minun silmissäni.

Kirjan tarina oli kriitikkosalaliittoineen ja ihmissuhdekiemuroineen vähän epäuskottava ja siihen oli ympätty ihan liikaa asioita. Esimerkiksi se Afganistan-juonne oli mielestäni ihan turha - sen tarkoitus lienee ollut liittää tarina edelliseen tai seuraavaan Maria Kallio -kirjaan. Lehtolainen käytti kiinnostavia maahanmuuttoon liittyviä termejä, joita voisin ehkä itsekin lainata. Toisaalta hän oli esimerkiksi kirjoittanut maahanmuuttajien kanssa työskentelevän naisen suuhun sanan "somppu" - varsin epätodennäköistä, että kukaan somalien puolella oleva puhuisi heistä sillä nimellä.

Eeva Jokinen on kaunokirjallista isädiskurssia tutkiessaan kirjoittanut siitä, miten kaunokirjoilla voidaan kahdella tapaa vaikuttaa yhteiskunnalliseen puheeseen: romaaneilla voidaan tuoda esiin sellaisia vaikeita aiheita, joista julkisessa keskustelussa ei vielä sovi puhua. Tällaiset kirjat voivat toimia tärkeinä keskustelunavauksina. Toisaalta romaaneilla voidaan puhua uudesta asiasta ja silti vahvistaa vanhoja yhteiskuntarakenteita. Maahanmuuttaja-romaaneissa piilee suurena tällainen vaara ja valitettavasti Lehtolainen pitäytyy aika vahvasti sellaisissa stereotypioissa, jotka tuskin vievät muslimi-keskustelua eteenpäin.


"Assi otti valokuvia ja tutki mattoja tarkkaan, etsi spektrometrillä mahdollisia veritahroja ja DNA:ta. Katsoin ulos isoimman huoneen ikkunasta, näin talon, jossa Koivun perhe asui. Missä Aziza olikaan, missä hänen perheensä, jälleenkö Eurooppaa kiersi pieni ihmisjoukko, joka ei juurtuisi mihinkään? Ehkä he jäisivät kiinni Provencessa tai Sisiliassa väärien papereiden käyttämisestä tai heidät palkattaisiin puolittaiseen orjatyöhön jossakin Hampurin kulmilla. Kenties he koettaisivat päästä takaisin kotimaahansa, vaikka siellä ihmishenki oli huokeampi kuin Lordin kakkoslevy Huuto-netissä. Todennäköisesti en koskaan saisi tietää heidän kohtaloaan."




Where the girls disappeared

A Finnish detective story about disappearing muslim girls. One of the contributions to the Finnish migration discussion. Not quite a succesful one.

seitsemäntoista

Aika rientää, enkä ole ehtinyt kirjoittaa melkein mistään. En Otavan kirjailloista, en uusista löydöistä enkä luetuista kirjoista. Yritän kiriä vähän ja kirjoitan muutaman sanan ainakin Juha Itkosesta.

Kuten Auster-kirjoituksessakin taisin mainita, Juha Itkosesta pitäminen ei kai ole kovin katu-uskottavaa. Minusta Itkonen asettuu jonnekin Joel Haahtelan alapuolelle mutta kuitenkin selvästi arvokkaampaan ryhmään kuin suurin osa suomalaisista nykykirjailijoista. Itkosen kieli on usein kaunista, mutta tarinat eivät lennä samalla tavalla kuin Haahtelan. Itkosen laatukaan ei ole ihan tasaista. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa lukuunottamatta Finlandia-ehdokas Kohti-teosta. Se on odottanut hyllyssä julkaisusyksystään asti, mutta on jostain syystä jäänyt. Ensimmäisenä luin Myöhempien aikojen pyhiä, josta pidin hurjasti. Sitten luin sen novellikokoelman, josta en muista edes nimeä. En pitänyt yhtään. Anna minun rakastaa enemmän oli ihan mukava luettava ja parempi kuin useimmat Pariisin suomalaisen kirjaston kirjoista, mutta ei mitään sen enempää. Seitsemäntoista taas ei meinannut millään päästää minua otteestaan, ihastuin siihen melkein yhtä paljon kuin mormonitarinaa.

Olen vastikään huomannut, etten oikeastaan pidä sellaisista kirjoista, joissa on monta päähenkilöä. Tai ainakin ne helposti ärsyttävät minua, eivätkä aina onnistukaan kovin helposti. Tuntuu, etteivät kirjailijat nykyään uskalla mennä tarpeeksi syvälle henkilöidensä nahkoihin - kun kirjoittaa kymmenen päähenkilöä, kaikki saavat jäädä yhtä pinnallisiksi.

Itkosen kirjassa päähenkilöitä on useita; osa pääsee ääneen, osaa vain tarkkaillaan. Romaanin tyylikin muuttuu useaan otteeseen: välillä kuvataan menneisyyttä kertomuksena, välillä rehellisinä muistoina. Yhtäkkiä ollaankin tässä päivässä. Joskus kirjoitetaan kirjeitä. Pakka on aika laaja ja voisi olla raskaskin, mutta Itkonen onnistuu hämmästyttävän hyvin. Eniten pidin ensimmäisestä osasta, joka oli tärkeimmän päähenkilön, kirjailija Julius Ilosen kirjoittama romaani omasta nuoruudestaan. Kun kertojaksi vaihtui keski-ikäinen nainen, Ilosen entinen työkaveri, joka muisti asiat omalla tavallaan, en ensin ymmärtänyt nimien ja näkökulman muutosta. Kun rakenteesta pääsi jyvälle, tarinan kehittymistä oli jännittävää seurata monen äänen kertomana. Viimeinen osa, jolla on jälleen uusi kertoja, oli minusta ehkä huonoin - aloin ehkä jo kyllästyä vaihteluun. Mutta tarina ja rakenne toimivat kyllä loppuun asti ja lukisin kirjan mielellään uudelleenkin. Kun rakenteen tuntee, tarinasta voisi avautua uusia puolia ja entisestään kehittynyttä kieltä olisi kiva maistella pidempäänkin.

Itkonen oli myös hurmaava esitellessään kirjaa Otavan kirjaillassa. Varsinkin, kun ei millään keksinyt puheelleen iskevää loppukommenttia - aivan kuten Ilosellekin kirjassa käy. Kyseessä oli siis taas yksi kirjailijan kirjailijasta kirjoittama tarina. Itkonen kuitenkin teki työnsä hyvin ja vaikka tapahtumat sijoittuvat hänen lapsuudenkaupunkiinsa, en silti automaattisesti ajatellut, että Itkonen olisi kirjoittanut itsestään.


"Yliopistolla tietysti, ehkä heti ensimmäisellä luennolla hän tapaa tytön joka täydellisesti ymmärtää häntä. Ei ainoastaan ymmärrä, tuntee hänet läpikotaisin, tajuaa senkin mitä Henrik ei sano. Tyttö ei venyttele eikä jumppaa, ei syö ananasta suoraan purkista, ei lue lehteä hikisenä ja välinpitämättömänä. Tyttö makaa sängyllään mustavalkoisen julisteen alla itse kääritty sätkä sormiensa välissä, puhuu ehkä Mannerista tai Ahmatovasta, näyttää hänelle runojaan, riisuu vaatteensa; iho on kylmästä kananlihalla, rinnat suuret ja kutsuvat, hiukset tummat ja lyhyiksi leikatut. Tällaisen tytön hän haluaa, tällainen tyttö häntä jossain odottaa, luultavasti tytöstä myöhemmin tulee haava, mutta niinhän on tarkoitettu, uudesta haavasta vuotaa uusia runoja, kypsempiä ja vahvempia vielä kuin nämä nykyiset jotka nekin ovat lupaavia, ei epäilystäkään.

Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole haavoittunut vielä tarpeeksi."



Seventeen

I've read books, bought books and met writers. I just haven't had anyt time to write about it.

Today I write about a Finnish contemporary writer, one of my favourites. He's been called the Finnish Paul Auster, not quite hip enough. I still like him, some of his books at least. I've read almost all of them, some being quite mediocre, some being really good. His latest one falls into the last category.

His (again) one of those writers who writes about writers. And one of those who have several main characters, several voices. I kinda dislike those mannerisms but he manages to answer both challenges quite well. His story is interesting, his words are beautiful and I almost hope to read the book a second time.

Monday 11 October 2010

jonain päivänä saatan hukkua kirjoihin

Tänään kävin tyhjentämässä kaupunginkirjaston. Sitten kävelin lähipostiin hakemaan Amazonin paketin. Yliopiston kirjastolla minua odotti vielä kolme varausta ja WSOY:llä yksi arvostelukappale. En edes käynyt omalla kirjakaupalla tänään, ja silti kotonani on 16 sellaista kirjaa, joita täällä ei vielä eilen ollut. Kyllä minä kaksi palautinkin.

Today I have 14 books more at my place than I had yesterday. Don't know what happened - again...

Sunday 10 October 2010

sattumuksia brooklynissa

Tietokoneeni viereen on kertynyt niin suuri "arvosteltavien" kirjojen pino, että on paras alkaa työhön. Varsinkin nyt, kun sain nuo kirjahyllytkin järjestykseen. Pääsevät nämäkin omille paikoilleen.

Luin vähän aikaa sitten kirjailija Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista, että Paul Austerista ei saa tykätä. Ainakin jos haluaa päästä piireihin. Vähän niin kuin Juha Itkosestakaan ei kuulemma saa tykätä. (Sattumalta juuri sen jälkeen kun olin lukenut tuon Melenderin kirjoituksen, yksi kirjakaupan tytöistä kertoi minulle, että on päättänyt että Juha Itkosesta ja Riikka Pulkkisesta pitäisi tulla pari. Sitten ne olisi niin kuin Auster ja Hustvedt.) Kieltämättä Juha Itkonen on vähän kuin Suomen Paul Auster, mutta ei se haittaa, koska minä tykkään molemmista.

Sattumuksia Brooklynissa on siis ensimmäinen kirja, jonka olen Austerilta lukenut. Minulla on kyllä hyllyssä muitakin hänen kirjojaan. Kaikkihan Austeria oikeasti kehuvat. Itse ihastuin häneen Pariisin kirjamessuilla, jossa hän esiintyi yhdessä ystävänsä Salman Rushdien kanssa. Ei tässä enää auttanut muu kuin lukeakin jotain hänen kirjoittamaansa.

En voi kieltää, etteikö tuo Sattumuksia olisi ollut hyvä. Pelkäsin, että se menisi kovista odotuksistani pilalle, mutta onneksi se kesti. Jälleen kerran tuli mieleen, että olisin mieluummin lukenut kirjan alkukielellä. (Sanon näin aina, ja silti laiskuuksissani luen kaiken mahdollisen suomeksi... Tilasin tosin Austerin uusimman juuri Amazonista englanninkielisenä, joten tässä pääsen pian lunastamaan sanani.) Käännöksessä oli joitain häiritseviä piirteitä, esimerkiksi se, että väärti oli aina kirjoitettu väärtti. Kielitoimiston mukaan kummatkin ovat oikein, mutta koko kirjan lukemisen ajan luulin, että väärtti on virhe. Useimmat puhekieliset kohdat tuntuivat vähän tökeröiltä vaikka englanniksi ne olisivat varmaan toimineet ihan hyvin. Kieli oli kuitenkin kaunista ja huomaa, että keltaisen kirjaston kirjojen käännökset tarkastetaan vähän huolellisemmin kuin monet muut.

Auster on jälleen yksi niistä kirjailijoista, jotka kirjoittavat kirjoista, kirjakauppiaista ja kirjailijoista. Mutta hän tekee sen hyvin. Namedroppailu ei edes pahimmillaan häiritse niin paljon kuin useimmissa kirjoissa. Ainakin näkee, että hän tuntee kenttänsä. Ja siitä kai on helpointa kirjoittaa, minkä tuntee. Ihan pikkuisen minua häiritsi se, että kirjassa kaikille tuntui hurjistä käänteistä huolimatta käyvän niin hyvin. Myönnän, se on täysin omaa kieroutuneisuuttani. Pidän vähän surullisista tarinoista. Ehkä siksi, että elämässäkään ihan kaikki ei koskaan mene hyvin. Tai kenties Austerin kirjojen kaltaiset tarinat saavat uskomaan, että niinkin voisi käydä. Vaikka lopussa lupaillaankin jo katastrofia...


"'Jälleen uusi ex', Harry sanoi kaihoisasti huoaten. 'Silloin kun mies tulee meidän ikäämme, Nathan, hän ei ole juuri muuta kuin rimpsu pelkkiä exiä. N'est-ce pas? Voisin omasta puolestani ladella vähintään tusina exää. Ex-aviomies. Ex-taidekauppias. Ex-laivaston jäsen. Ex-näyteikkunasomistaja. Ex-parfyymimyyjä. Ex-miljonääri. Ex-buffalolainen. Ex-chicagolainen. Ex-linnakundi. Kyllä, kyllä, kuulit oikein. Ex-linnakundi. Minulla on ollut matkan varrella omat vaikeat paikkani niin kuin useimmilla miehillä. En arastele myöntää sitä. Tom tietää menneisyydestäni kaiken, ja sen minkä Tom tietää, sen haluan sinunkin tietävän. Tom on minulle kuin perheenjäsen, ja koska sinä olet Tomin sukulainen, silloin sinäkin kuulut perheeseeni. Sinä, ex-Nat-eno, joka tunnetaan nykyisin Nathanina kaikessa koruttomuudessaan. X osoittaa paikan, ystävä hyvä. Olen nyt ja aikojen loppuun saakka ruksilla merkattu mies.'"



The Brooklyn Follies

Read my first Auster, The Brooklyn Follies. I just heard that it's not cool to like Auster. At least if you want to be in among other writers. Well, I'm not a writer. Not yet, that is. And I also liked Auster.

Once again I'd prefered to read it in English but didn't have the chance - I already had the book in Finnish. But I'm going to read the original version of the next one, Invisible. Anyway, I liked the book even though Auster is once again one of those writers who write about books, bookstores and writers. But he does pretty good job with it. It also bothered me a bit that everybody seemed to get their happy ending. In fact that isn't even true but I always like sad endings best. Still it's nice to think that life could go the good way as well.

sä varmaan tykkäisit siitä

Varmaan yksi helpoimmista tavoista sulattaa minun sydämeni on suositella minulle jotain kirjaa. Ei siksi, että kirja on myyvä tai hauska tai traaginen. Vaan siksi, että suosittelija ajattelee, että juuri minä voisin pitää juuri siitä kirjasta.

Kirjakaupan tyttöjen kanssa käy usein niin, eikä sitä ehkä osaa arvostaakaan ihan tarpeeksi. Siellä kaikki lukevat paljon, jolloin virhemarginaali kasvaa suuremmaksi. Toisen mieltymykset oppii helposti, kun kaikki pyörii enemmän tai vähemmän kirjojen ympärillä ja kaikki ovat niistä ihan yhtä innoissaan. Monesti jotain kirjaa lukiessaan tulee ajatelleeksi jotain kollegaa ja puolihuolimattaan suosittelee sitä toiselle. Jos suosittelija on joku muu, merkityskin tuntuu suuremmalta.

Aloin lukea Sartren l'Âge de raisonia, koska joku tuntematon mies (joka sittemmin osoittautui pahimmanlaatuiseksi nettihäiriköksi) sanoi, että muistutan yhtä sen päähenkilöistä, Ivichiä. Kirja jäi vähän kesken kun palasin Pariisista kotiin, mutta odottaa kyllä uskollisesti lipastolla.

Vähän aikaa sitten ihana blogityttö Odelma kehotti minua lukemaan Haahtelan kirjan Tule risteykseen seitsemältä. Nyt se odottaa minua kirjaston varaushyllyssä enkä millään malttaisi odottaa, että saan sen käsiini.

Voin sanoa suoraan, että arvostelen ihmisiä kirjahyllyjen perusteella. Pahimpia ovat ne, joilla on hylly muttei yhtään kirjoja. Vähän aikaa sitten tapasin pojan, jolla oli vähän kirjoja mutta ne olivat kaikki niin hyviä (no, paitsi ne muutamat Brownin kirjat) että olen valmis uskomaan siitä pojasta pelkkää hyvää. Kun kysyin sen lempikirjaa, se puhui puoli tuntia lakkaamatta. Tänään se sanoi, että minä varmaan pitäisi Orwellin Eläköön tuonenkielosta. Se oli kauneinta mitä minulle on vähään aikaan sanottu. Ja se kirjakin näkyy olevan lähikirjaston hyllyssä.

Friday 8 October 2010

riikan kirjahylly on kodin sydän

Ehdin vihdoin järjestämään kirjahyllyni uuteen uskoon muuton jäljiltä. Veljeni asui asunnossani poissa ollessani, joten kirjatkin saivat odottaa täällä, mutta järjestys ei ollut pysynyt ihan samana... Ja varmaan siksi koti ei ole tuntunut oikein kodilta.

Tänään ehdin käydä läpi vasta (olo-/makuu-/työ-/ruokailu-)huoneessani olevan hyllyn, jossa on suurin osa suomen- ja muunkielisistä romaaneista ja sitten sarjakuvat, runot ja muut isot ja kauniit kirjat. Eteisessä on toinen hylly, jossa ovat ainakin pokkarit, lastenkirjat ja tieto- ja koulukirjat. Siinä on oikeastaan vielä suurempi savotta, mutta koska se hylly tosiaan on eteisessä piilossa, en murehdi siitä ihan yhtä paljon.

Päähuoneessani oleva kirjahylly on sen sijaan varmaan kotini rakkain huonekalu, mummon perintölipastoa lukuunottamatta. Ja vaikka alahyllyjen isot kirjat ovat vielä muuttolaatikoissa tai sikinsokin lattialla, ylähyllyt näyttävät jo kauniilta ja rakkaimmat kirjani katselevat minua lempeinä. Perityt klassikot ja uusintapainokset ylähyllyllä, keltaisen kirjaston kirjat yhdessä ryhmässä. Hemingway ja Coelho rinta rinnan. García Márquezin vieressä on itseoikeutetusti uusin nobelisti Maria Vargas Llosa. Katuvarpuset on päässyt hienoon seuraan Mukan, Lindgrenin, Nabokovin ja Kunderan viereen. Sellaiseen seuraan minäkin joskus haluaisin.

I finally re-arranged my prettiest bookshelf. All my Hemingways next to all my Coelhos. The newest Nobel Prize winner Mario Vargas Llosa with an older and more experiensed one, next to García Márquez. Carcaterra's Sleepers in a good company: on the same corner with Timo K. Mukka, Astrid Lindgren, Vladimir Nabokov and Milan Kundera. That's a place I'd like to end up one day.

Saturday 2 October 2010

hmm... more books

Paul Auster: Hyvä kirjallisuus vie aina myös epämukavuusalueelle

Mm. tämän innoittamana saatoin juuri eksyä Amazonin sivulle...