kotona

Olen kotona, ja vaikka oikeastaan olisin halunnut jäädä Pariisiin loppuelämäkseni, ainakin nyt pääsen vihdoin taas omien kirjavarastojeni kimppuun! Olen kierrellyt kirjahyllyä vähän niin kuin kissa puuroa, mutten ole uskaltanut tarttua vielä mihinkään. Lentokoneessa aloin kyllä lukea de Beauvoirin Les belles imagesia mutta tavallaan haluaisin nyt tarttua pitkästä aikaa johonkin suomenkieliseen, mieluiten suomalaiseen teokseen. Voi olla, että luen Kunderan loppuun suomeksi, kirjan viimeinen osa jäi lukematta ja koska minulla ei (vielä) ole itselläni alkuteosta, voisin ehkä lukea viimeisen kappaleen toisella kielellä. Kolmen päivän päästä minusta tulee taas kirjakaupan tyttö, sitten pääsen paikkaamaan vuoden aikana syntyneen uutuuskirja-aukonkin...

I'm back home and even though I'd have stayed in Paris forever if only I had the chance, I'm happy to see all my books again! I've been walking around my bookselves the last few days but hadn't dared to start anything. I read the first part of de Beauvoir's Les belles images in the airplane though but I kinda feel like reading something (in) Finnish now when it's finally possible. I might start finishing off Kundera but I have to do that in Finnish because I don't have the original version (yet). I'm missing the last chapter so I might consider changing the language in between. In three days I'll restart my job in a bookstore so soon I'll have the chance to familiarize myself with all the new books published during last year...

siekkistä ja sitä sun tätä

Niin, taisin luvata, että palaan kirjamaailmaan kun saan ne pahuksen koulukirjat alta pois... No, olen jo matkalla. Sain melkein kaikki esseet kunnialla loppuun, mutta nyt raadan vielä pari viikkoa (tai no enää tämän viikon) tennisväen viihtyvyyden eteen. Sitten vihdoin alkaa oikea kesäloma - ensimmäinen niin moneen vuoteen, etten osaa edes laskea. Ja sitten minä aion kyllä istua puistoissa ja lukea!

Koulun takia jouduin lukemaan noiden kahden edellä mainitun lisäksi vielä yhden kirjan (La petite fille qui ne voulait pas grossir), jonka on kirjoittanut ranskalainen näyttelijä Isabelle Caro, joka on sairastanut anoreksiaa yli puolet elämästään. Kirja ei ollut kamalan hyvin kirjoitettu, mutta tarina oli silti aika koskettava ja raastava.

Noin muuten, Sartre on edelleen kesken - de Beauvoirista puhumattakaan - mutta olen sen sijaan melkein Kunderan puolessa välissä. Sain siis yhdeltä ihanalta tšekkiläispojalta lainaksi Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ranskaksi ja olen ihan koukussa. Kirja on siis ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkini kaikista maailman kirjoista (peittoaa jopa Pikku prinssin), mutta olen aiemmin lukenut sen vain suomeksi. Kundera on itse siis alun perin tšekki, mutta muutti Ranskaan vuonna 1975 jouduttuaan kommunistien mustalle listalle Prahan kevään jälkimainingeissa. Kundera sai Ranskan kansalaisuuden 1981 ja on viimeiset parikymmentä vuotta kirjoittanut pelkästään ranskaksi. Olemisen sietämättömän keveyden alkuteos on tšekinkielinen, mutta koska kirjailija on itse tarkastanut kaikkien kirjojensa ranskankieliset versiot, niitä ei pidetä käännöksinä vaan alkuperäisteoksina tšekinkielisten versioiden tapaan. Itse en tätä tiennyt ennen kuin kirjan lainannut poika valisti minua, mutta ilostuin kovasti, kun minun ei tarvitse opetella tšekkiä voidakseni lukea Kunderaa alkukielellä...

Olen lukenut kirjan kuutisen vuotta sitten, joten en todellakaan muistanut kunnolla, miten hyvä se onkaan. Rakastan varauksetta kaikkia Kunderan kirjoja, mutta tämä on kyllä suosikkini - se kun oli myös ensimmäinen kirja, jonka Kunderalta luin. Kun olen saanut sen loppuun, voin yrittää kirjoittaa jotain siitä, miksi se minusta on niin ihmeellinen. Kirjaan liittyy myös useampi rakas muisto, joten ehkä osa loistosta tulee niistäkin.

Jotta en pelkästään höpisisi kirjoista, joita en oikeasti ole vielä lukenut, laitan tähän vielä pätkän yhdestä Raija Siekkisen novellista. Suomalaisesta kirjastosta löytyi yksi hänen kokoelmansa (Kuinka rakkaus syntyy), josta pidin kovasti. Innostuin Siekkisestä Joel Haahtelan takia (niin kuin ehkä joku muukin - enkä ole edes vielä lukenut Katoamispistettä) ja vielä enemmän oikeastaan innostuin, kun tajusin, että Siekkinen oli kotoisin samasta kaupungista kuin minä. Kirjan yhdessä novellissa kuvattiin myös Pariisia, mutta lainaan toista kohtaan (en valitettavasti ole merkinnyt ylös, mistä novellista pätkä on):

"Joka päivä, joka ikinen päivä sinä kesänä ja seuraavana kesänä he näkivät hänet siellä harjoittelemassa, ja he uskoivat suuriin kilpailuihin, jotka vielä tulisivat. Heille sanottiin, että Olli on erilainen; mutta he näkivät miten kirkon vahtimestari haravoi lehtiä kottikärryyn ja miten tuuli aina vei ne ja vahtimestari haravoi aina uudestaan, ja miten Malisen lasten äiti kontallaan lattialla letitti matonhapsuja aamuisin, ja miten kauppiaan rouva varasteli karamelleja kaupasta - naapurikaupasta, ei omastaan, vaikka olisi sieltä saanut ilmaiseksi; eivätkä he uskoneet."



I know I kinda promised to return to the marvellous land of books as soon as I'm finished with my school books... Well, I am, I finished almost all my essays but after the last exams I've been working for the pleasure of international tennis people... After this week I'll finally be free - and then I'm just going to lie in all the Parisian parks and read!

In addition to the two school books I mentioned last time, I also had to read a book about anorexia (La petite fille qui ne voulait pas grossir) written by a French actress Isabelle Caro. The book wasn't too well written, but the story was quite touching as well as horrifying.

Apart from the school books, I'm still in the middle of my Sartre - as well as my de Beauvoir - but I also started to read Kundera. My Czech friend borrowed me The Unbearable Lightness of Being in French - and I'm totally hooked. The book is my most favourite book on Earth (I like it even more than Le petit prince) but before I've only read it in Finnish - and that was already six years ago. Kundera was born Czech as well but he fled the country in 1975 and has been living in France ever since. He took part in the Prague Spring in 1968 and was banned by the communists for his actions. Kundera has been a Frech citizen since 1981 and has been writing exclusively in French the last two decades. As he has revised the French translations of all his books they're not considered as translations but as original works as well as the Czech versions. I just learned that from my Czech friend, but I'm really happy to be reading Kundera in his original language. (The book is called L'insoutenable légèreté de l'être in French and Nesnesitelná lehkost bytí in Czech).

When I finish the book I'll write something more about it. Above I quoted a Finnish short story but I'm too tired to translate it to anyone who might be reading me in English...

terveisiä faneille

Huomasin, että tällä blogilla on kolme tilaajaa Blogilistalta. Kivaa, jättäkää joskus terveisiä.

Sitä tulin vaan sanomaan, että aion kyllä kirjoittaakin tänne joskus jotain. Viime viikkoina olen a) innostunut urheilemaan niin paljon, että lukuaika on jäänyt vähemmälle ja b) joutunut lukemaan niin paljon koulukirjoja, että "viihdelukemiselle" on surullisen vähän aikaa. Sartre on puolivälissä samoin kuin se ikuinen Simone. Tšekkiläispojalta sain lainaan Kunderaa ranskaksi ja tanskalaispojalta Ibseniä norjaksi. Odotan niitä jo kovasti.

Tällä hetkellä on kesken Robert Castelin Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat sekä Michel Leirisin L'Afrique fantôme. Molemmat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta kieltämättä lukisin nekin mieluummin huvikseen kuin pakolla...


Hey just wanted to say that studies (and sports) have been keeping me so busy lately that I haven't had time to read any books for fun. I'm currently reading Les metamorphoses de la question sociale - Une chronique du salariat by Robert Castel and L'Afrique fantôme by Michel Leiris. Liking them both but still disliking forced reading...

When I'm done with that I'll continue my Sartre & de Beauvoir. I also have Kundera's L'insoutenable légèreté de l'être and Ibsen's Et dukkehjem waiting.

the god of small things

Olen ollut vähän laiska lukemaan viime päivinä - vielä laiskempi kirjoittamaan lukemisesta. Lounailla olen väliin lukenut Siekkistä, luennoilla ja metromatkoilla toisinaan de Beauvoirin muistelmia, vaikka se muistuttaakin jo aikamoista ikuisuusprojektia. Tänään en enää voinut vastustaa Sartrea, koska siitä on nyt niin kovasti puhuttu. Ostin ensimmäisen Sartreni, L'Âge de raisonin joka kuuluu les chemins de la liberté -sarjaan. Englanninkielisen hölynpölynblogini innokas lukija kommentoi, että olen kuin seesteisempi versio Sartren Ivichistä. Ivich on yksi kyseisen trilogian päähenkilöistä ja hänen hahmonsa sanotaan perustuvan Sartren ja de Beauvoirin oppilaaseen Olga Kosakiewicziin. Myös de Beauvoir on kirjoittanut Olgasta ja hänen sisarestaan kirjassaan L'Invitée. Jokin aika sitten filosofiystäväni luki minulle ääneen juurikin tuota L'Âge de raisonia ja muutama päivä sitten yksi tsekkiläispoika sai hyvät naurut, kun jouduin paljastamaan, etten ole koskaan lukenut sivuakaan Sartrea. Se itse ei tosin tiennyt, kuka Simone de Beauvoir oli, joten minusta se peli meni aika tasan. No, ensimmäisen luvun perusteella Sartre vaikuttaa hyvältä vaikka toki alkukielisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä. Tämän postauksen aiheena piti kuitenkin olla Arundhati Roy, joten palataan Sartreen ja Ivichiin toivottavasti pian.

Odotin Roylta aika paljon, koska yksi kirjakaupan tytöistäni oli joskus sanonut, että The God of Small Things (suomeksi Joutavuuksien jumala) on yksi parhaista hänen lukemistaan kirjoista - ja sillä tytöllä on hyvä maku. Luen mielelläni toisten suosittelemia kirjoja, varsinkin jos tiedän millainen kirjamaku heillä on. Kirjakaupassa oli mukavaa olla töissä, kun kaikki lukivat paljon ja jokaisella oli vähän erilainen maku: aina löysi jotain uutta. Siinä oppi myös pian arvaamaan, mistä kirjasta kukin voisi pitää.

Royn englanti on hyvin kaunista ja rikasta, vaikka minuakin onkin nykyään Nabokovin jälkeen aika vaikea vakuuttaa. Lapsen ääni kuulostaa aidolta. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta maata kuvataan kirjassa jotenkin todentuntuisesti, koruttomasti mutta värikkäästi, sellaisena kuin se on - ja on ollut. Eri kastien jäsenten itsestäänselvä ja näkyvä eriarvoisuus tuntuu pahalta, samoin kuin vaimojaan hakkaavat miehet, pois lähetetyt lapset ja hyljätyt ja hyljeksityt sukulaiset. Joutavuuksien jumalan kohtalo on raaka eikä kirjassa säästetä ketään muutakaan. Hyvyydellä ei ole oikein mitään painoarvoa: varsinkin jos se on sattunut syntymään väärään kastiin.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja ajatuksia, joista monet piti merkitä muistiinkiin. Mystisyys on taitavasti rakennettu, vaikka itse odotin lopulta jotain vieläkin suurempaa yllätystä. Toisaalta loppuratkaisu tuntuu oikeastaan karmivammalta kun sitä miettii nyt jokin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Ihmiset ovat niin pahoja toisilleen.

Kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voi olla, että se pitäisi lukea toiseen kertaan niin osaisi paneutua kaikkiin tunnelmiin kunnolla, kun ei tarvitsisi kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Itse luin tätäkin kirjaa luennoilla ja lähijunissa ja lounastauoilla, välillä luvun kerrallaan ennen nukkumaankäymistä tai lastenhoidon lomassa. En oikein ehtinyt keskittyä kunnolla, joten senkään vuoksi kirja ei iskenyt minuun ihan niin kovaa kuin olisi voinut. Aika ihana se kuitenkin oli, ja koskettava samalla. Ei vain ehkä olisi pitänyt lukea niitä takakannen hehkutuksia - ne pilaavat lukunautinnon lähes poikkeuksetta.



I'be been having a little reader's block lately (and a writer's block as well...). I've been reading some Finnish novels at my lunch breaks, some de Beauvoir in metros. Today I finally started my first Sartre. Someone called me like Ivich, another read me the book aloud. Few days ago I got laughed at because I confessed I've never read any Sartre (the person didn't know who Simone de Beauvoir is, so I guess we can call it a tie). So I just couldn't help it; I had to go and buy my L'Âge de raison. After the first chapter it seems good but of course reading Sartre in French demands some concentration...

But, let's go back to our real subject: Arundhati Roy. I had high expectations for The God of Small Things. One of my bookstore collegues once said it's one of her all time favourite books - and she has really good book taste. I wouldn't say it was the best book I've ever read but it was good. Roy's English is beautiful - even though after Nabokov I'm hard to please. Child's voice is convincing and she also seems to describe India the way it really is and has been (even though I've never been there). The inequalities between different castes - and between the touchables and untouchables - feels bad as well as the wife beetings, returned children and abandoned relatives. The faith of the God of small things is raw but Roy doesn't really spare anyone else either. Goodness is worth nothing - especially if you were born in a wrong family.

I'd like to quote several of Roy's metaphoras and thoughts. The plot is clever even though after all that mystique I thought that the ending would be even more surprising. It actually feels more horrible now than right after I'd finished the book.

I couldn't really concentrate on the book too well because I was reading it in class and in trains and while eating or working. I might have to read it a second time to fully understand it's finesse. But I guess that tells a lot: I actually could read it again. If only there weren't so many fine books in the world and so little time...

"He didin't know that in some places, like the country that Rahel came from, various kinds of despair competed for primacy. And that personal despair could never be desperate enough. [- -] Nothing mattered much. Nothing much mattered. And the less it mattered, the less it mattered. It was never important enough. Because Worse Things had happened."