Aika rientää, enkä ole ehtinyt kirjoittaa melkein mistään. En Otavan kirjailloista, en uusista löydöistä enkä luetuista kirjoista. Yritän kiriä vähän ja kirjoitan muutaman sanan ainakin Juha Itkosesta.
Kuten Auster-kirjoituksessakin taisin mainita, Juha Itkosesta pitäminen ei kai ole kovin katu-uskottavaa. Minusta Itkonen asettuu jonnekin Joel Haahtelan alapuolelle mutta kuitenkin selvästi arvokkaampaan ryhmään kuin suurin osa suomalaisista nykykirjailijoista. Itkosen kieli on usein kaunista, mutta tarinat eivät lennä samalla tavalla kuin Haahtelan. Itkosen laatukaan ei ole ihan tasaista. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa lukuunottamatta Finlandia-ehdokas Kohti-teosta. Se on odottanut hyllyssä julkaisusyksystään asti, mutta on jostain syystä jäänyt. Ensimmäisenä luin Myöhempien aikojen pyhiä, josta pidin hurjasti. Sitten luin sen novellikokoelman, josta en muista edes nimeä. En pitänyt yhtään. Anna minun rakastaa enemmän oli ihan mukava luettava ja parempi kuin useimmat Pariisin suomalaisen kirjaston kirjoista, mutta ei mitään sen enempää. Seitsemäntoista taas ei meinannut millään päästää minua otteestaan, ihastuin siihen melkein yhtä paljon kuin mormonitarinaa.
Olen vastikään huomannut, etten oikeastaan pidä sellaisista kirjoista, joissa on monta päähenkilöä. Tai ainakin ne helposti ärsyttävät minua, eivätkä aina onnistukaan kovin helposti. Tuntuu, etteivät kirjailijat nykyään uskalla mennä tarpeeksi syvälle henkilöidensä nahkoihin - kun kirjoittaa kymmenen päähenkilöä, kaikki saavat jäädä yhtä pinnallisiksi.
Itkosen kirjassa päähenkilöitä on useita; osa pääsee ääneen, osaa vain tarkkaillaan. Romaanin tyylikin muuttuu useaan otteeseen: välillä kuvataan menneisyyttä kertomuksena, välillä rehellisinä muistoina. Yhtäkkiä ollaankin tässä päivässä. Joskus kirjoitetaan kirjeitä. Pakka on aika laaja ja voisi olla raskaskin, mutta Itkonen onnistuu hämmästyttävän hyvin. Eniten pidin ensimmäisestä osasta, joka oli tärkeimmän päähenkilön, kirjailija Julius Ilosen kirjoittama romaani omasta nuoruudestaan. Kun kertojaksi vaihtui keski-ikäinen nainen, Ilosen entinen työkaveri, joka muisti asiat omalla tavallaan, en ensin ymmärtänyt nimien ja näkökulman muutosta. Kun rakenteesta pääsi jyvälle, tarinan kehittymistä oli jännittävää seurata monen äänen kertomana. Viimeinen osa, jolla on jälleen uusi kertoja, oli minusta ehkä huonoin - aloin ehkä jo kyllästyä vaihteluun. Mutta tarina ja rakenne toimivat kyllä loppuun asti ja lukisin kirjan mielellään uudelleenkin. Kun rakenteen tuntee, tarinasta voisi avautua uusia puolia ja entisestään kehittynyttä kieltä olisi kiva maistella pidempäänkin.
Itkonen oli myös hurmaava esitellessään kirjaa Otavan kirjaillassa. Varsinkin, kun ei millään keksinyt puheelleen iskevää loppukommenttia - aivan kuten Ilosellekin kirjassa käy. Kyseessä oli siis taas yksi kirjailijan kirjailijasta kirjoittama tarina. Itkonen kuitenkin teki työnsä hyvin ja vaikka tapahtumat sijoittuvat hänen lapsuudenkaupunkiinsa, en silti automaattisesti ajatellut, että Itkonen olisi kirjoittanut itsestään. "Yliopistolla tietysti, ehkä heti ensimmäisellä luennolla hän tapaa tytön joka täydellisesti ymmärtää häntä. Ei ainoastaan ymmärrä, tuntee hänet läpikotaisin, tajuaa senkin mitä Henrik ei sano. Tyttö ei venyttele eikä jumppaa, ei syö ananasta suoraan purkista, ei lue lehteä hikisenä ja välinpitämättömänä. Tyttö makaa sängyllään mustavalkoisen julisteen alla itse kääritty sätkä sormiensa välissä, puhuu ehkä Mannerista tai Ahmatovasta, näyttää hänelle runojaan, riisuu vaatteensa; iho on kylmästä kananlihalla, rinnat suuret ja kutsuvat, hiukset tummat ja lyhyiksi leikatut. Tällaisen tytön hän haluaa, tällainen tyttö häntä jossain odottaa, luultavasti tytöstä myöhemmin tulee haava, mutta niinhän on tarkoitettu, uudesta haavasta vuotaa uusia runoja, kypsempiä ja vahvempia vielä kuin nämä nykyiset jotka nekin ovat lupaavia, ei epäilystäkään.
Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole haavoittunut vielä tarpeeksi."
Seventeen
I've read books, bought books and met writers. I just haven't had anyt time to write about it.
Today I write about a Finnish contemporary writer, one of my favourites. He's been called the Finnish Paul Auster, not quite hip enough. I still like him, some of his books at least. I've read almost all of them, some being quite mediocre, some being really good. His latest one falls into the last category.
His (again) one of those writers who writes about writers. And one of those who have several main characters, several voices. I kinda dislike those mannerisms but he manages to answer both challenges quite well. His story is interesting, his words are beautiful and I almost hope to read the book a second time.
