Yritän saada kommentoitua lukemiani kirjoja vähän nopeammin ja tehokkaammin, vaikka tuntuukin, etten nyt keksi mitään kovin säkenöivää sanottavaa. Nora & Alicia oli kyllä aika ihana kirja, minulla vain ovat sanat nyt jotenkin hukassa.
Valitsin Cecilia Samartinin uusimman suomennetun kirjan
Satun minihaasteen toiseen osaan. En millään meinannut osata päättää, minkä kirjan ottaisin. Jostain syystä hyllyyni on kertynyt enemmänkin lattarikirjoja ja pitkän aikaa ajattelin, että luen jotain Allendelta tai García Márquezilta. Noran & Alician ennakkokappale on kuitenkin odottanut kirjapinossani niin kauan (kirjahan on tullut myyntiinkin jo jonkin aikaa sitten...), että päätin vihdoin tarttua siihen. Kirjailija on tulossa Suomeen ensi viikolla ja vierailee myös työpaikallani, joten sikälikin nyt oli hyvä aika lukea kirja.
En ole lukenut Samartinilta muita kirjoja, joten en oikeastaan odottanut mitään. Taisin lukea kirjan vähän huolimattomasti (junamatkoilla, hammaslääkärin odotushuoneessa etc.) eikä sen lumous pysynyt ihan rikkumattomana, mutta ei kirja missään nimessä jättänyt kylmäksi. Oikeastaan varsinkaan loppupuolella en olisi malttanut päästää sitä millään käsistäni. Kirjan lopussa asiat tapahtuivat minusta ehkä hivenen liian nopeasti, selittelemättä mutta ihastuin erityisesti kuvauksiin Kuubasta, hyvässä ja pahassa.
Kirja kertoo siis kahden serkkutytön ja parhaan ystävän tarina. Kuuban vallankumouksen myötä tyttöjen tiet erkanevat mutta side heidän välillään pitää. Samartin, joka on itse syntynyt Havannassa ja paennut Castron vallan alta, maalaa kuvan mystisestä Kuubasta ja kertoo maan tuhosta ja rappiosta riipaisevasti ja säästelemättä. Kuuba on aina kiehtonut minua, eikä tämä kirja ainakaan vähentänyt haluani matkustaa joskus sitä katsomaan.
Nora & Alicia muistutti minua monesta kirjasta, joita olen viime aikoina lukenut. Luin juuri tätä ennen Purppuranpunainen hibiskus -kirjan, jossa myös oltiin jossain ihan muualla kuin hyvinvointi-Suomessa. Joten mieleen tuli myös Boynen Kapina laivalla ja Hosseinin Leijapoika. Kirja oli hyvällä tavalla yllätyksellinen ja ihmiset ja rakkaus ja kaikki muutkin tunteet huokuivat niin suurta intohimoa, että hetken tuntui aika tylsältä olla kylmä ja viileä pohjoismaalainen.
"Viimeisellä hetkellään hän käänsi kasvonsa kohti taivasta ja huusi: 'Viva la libertad, viva Cuba!'
Sen jälkeen kun hänet oli ammuttu, huusin nuo sanat ilmaan yhä uudestaan ja uudestaan, tuntien ajan tein niin. Huusin niin kauan, että ääneni oli käheä enkä kyennyt oikein edes hengittämään. Isoäiti sulki kaikki ikkunta vakoilijoiden pelossa, sillä heitä oli joka puolella. Mutta minä en välittänyt siitä silloin, enkä välitä nytkään. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo monta kuukautta, minä huudan yhä isän kanssa, Nora. Ne ovat hiljaisia huutoja, jotka vaihtuvat lohduttomaksi nyyhkytykseksi yön pimeydessä, silloin kun kukaan ei voi kuulla. Joka päivä minusta tuntuu, että hän palaa hetkenä minä hyvänsä taas kotiin, ja noina hetkinä minä ymmärrän saavani odottaa isää koko loppuelämäni."
