cecilia samartin

Kirjakaupan tyttönä pääsee usein aika vähällä vaivalla ja puolipakostakin tapaamaan niitä kirjailijoita, joiden kirjoja on tarkoitus myydä. Kirjailijavieraita on ainakin kolmenlaisia: ensiksikin ovat ne, jotka hymyilevät sitä leveämmin, mitä tärkeämmän ihmisen kanssa puhuvat (mm. Anna-Leena Härkönen) - kirjakaupan tytöt eivät yleensä kuulu kovin tärkeisiin... Sitten on Sofi Oksanen, joka on aina yhtä kylmäkiskoinen kaikkia kohtaan. Siitä ei ehkä tule kovin hyvä mieli, mutta ainakin se on rehellistä ja tasapuolista. Kolmas ryhmä on suosikkini: kirjailijat, jotka aidosti arvostavat lukijoitaan ja kirjojensa myyjiä, eivät pidä itseään erityisinä staroina eivätkä muita parempina. Näitä ovat ainakin Outi Pakkanen ja Virpi Hämeen-Anttila. Ja sitten tietysti Cecilia Samartin.



Samartin on parhaillaan Suomessa vierailulla ja kävi eilen esittelemässä Noraa&Aliciaa minun työpaikallani. Tupa ei ollut täynnä niin kuin suosituimpien vieraiden aikaan, mutta porukkaa oli juuri sopivasti ja sekä kirjailija että kuulijat tuntuivat viihtyvän. Samartin osasi ottaa yleisönsä huomioon todella lämpimästi ja pohti jo ennen esitystä muun muassa sitä, haluaako yleisö että haastattelu käännetään suomeksi. Hän hymyili aidosti, jaksoi vastata kysymyksiin ja jutella jokaiselle, joka kävi hakemassa nimirkijoitusta. Hän jaksoi myös puhua Karjalasta, vaikka on varmaan kuullut siitä kyllästymiseen asti... Samartin oli lämmin ja ystävällinen, muttei ollenkaan jenkeille tyypilliseen ulkokultaiseen tapaan, vaikka onkin kasvanut Yhdysvalloissa.

Pidin kyllä Norasta&Aliciasta jo ennen kirjailijan tapaamistakin, mutta jotenkin kirjaan tuli vielä syvempi sävy eilisen tapaamisen jälkeen. Samartin puhui siirtolaiselämästä hyvin koskettavasti ja tällaiseen maahanmuuttajaintoilijaan se tietysti upposi. Kirjailija kertoi syntyneensä Kuubassa, mutta joutuneensa pakenemaan perheensä kanssa ollessaan vain yhdeksän kuukauden ikäinen. Sen koommin Samartin ei ole kotimaataan nähnyt, ja vaikka tunteekin juurensa hyvin (Nora&Alicia perustuu kirjailijan omien sanojen mukaan kokonaan tosikertomuksille) ei kuitenkaan tunne kotimaataan lainkaan. Loputon ikävä vihlaisi jotenkin omaakin sydäntä ja teki Kuuban tilanteen taas vähän todellisemmaksi, niin kuin Nora&Aliciakin. Minusta Kuubassa on aina ollut jotain hyvin myyttistä ja romantisoitua, mutta tosiasiahan on, että maa on raunioina ja siellä on vallinnut vuosikymmeniä diktatuuri, jolle ei vieläkään näy ihan varmaa loppua. En ole mikään Kuuba-asiantuntija, mutta minulle ainakin tekee ihan hyvää muistutus siitä, millainen maan tilanne oikeasti on. Samartin itse viittasi Lähi-idän mellakoihin ja sanoi uskovansa, että on vain ajan kysymys, milloin maa vapautuu Castrojen hallinnosta. Asioiden pitää todennäköisesti huonontua ennen kuin ne voivat parantua, mutta ainakin Samartin uskoi järkähtämättä, että jonain päivänä hän vielä astuu maansa kamaralle.



Kirjailijaa oli yllättäen kuulemassa muitakin kirjabloggareita, tapahtumasta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Linnea.

minihaaste 2/11: nora & alicia

Yritän saada kommentoitua lukemiani kirjoja vähän nopeammin ja tehokkaammin, vaikka tuntuukin, etten nyt keksi mitään kovin säkenöivää sanottavaa. Nora & Alicia oli kyllä aika ihana kirja, minulla vain ovat sanat nyt jotenkin hukassa.

Valitsin Cecilia Samartinin uusimman suomennetun kirjan Satun minihaasteen toiseen osaan. En millään meinannut osata päättää, minkä kirjan ottaisin. Jostain syystä hyllyyni on kertynyt enemmänkin lattarikirjoja ja pitkän aikaa ajattelin, että luen jotain Allendelta tai García Márquezilta. Noran & Alician ennakkokappale on kuitenkin odottanut kirjapinossani niin kauan (kirjahan on tullut myyntiinkin jo jonkin aikaa sitten...), että päätin vihdoin tarttua siihen. Kirjailija on tulossa Suomeen ensi viikolla ja vierailee myös työpaikallani, joten sikälikin nyt oli hyvä aika lukea kirja.

En ole lukenut Samartinilta muita kirjoja, joten en oikeastaan odottanut mitään. Taisin lukea kirjan vähän huolimattomasti (junamatkoilla, hammaslääkärin odotushuoneessa etc.) eikä sen lumous pysynyt ihan rikkumattomana, mutta ei kirja missään nimessä jättänyt kylmäksi. Oikeastaan varsinkaan loppupuolella en olisi malttanut päästää sitä millään käsistäni. Kirjan lopussa asiat tapahtuivat minusta ehkä hivenen liian nopeasti, selittelemättä mutta ihastuin erityisesti kuvauksiin Kuubasta, hyvässä ja pahassa.

Kirja kertoo siis kahden serkkutytön ja parhaan ystävän tarina. Kuuban vallankumouksen myötä tyttöjen tiet erkanevat mutta side heidän välillään pitää. Samartin, joka on itse syntynyt Havannassa ja paennut Castron vallan alta, maalaa kuvan mystisestä Kuubasta ja kertoo maan tuhosta ja rappiosta riipaisevasti ja säästelemättä. Kuuba on aina kiehtonut minua, eikä tämä kirja ainakaan vähentänyt haluani matkustaa joskus sitä katsomaan.

Nora & Alicia muistutti minua monesta kirjasta, joita olen viime aikoina lukenut. Luin juuri tätä ennen Purppuranpunainen hibiskus -kirjan, jossa myös oltiin jossain ihan muualla kuin hyvinvointi-Suomessa. Joten mieleen tuli myös Boynen Kapina laivalla ja Hosseinin Leijapoika. Kirja oli hyvällä tavalla yllätyksellinen ja ihmiset ja rakkaus ja kaikki muutkin tunteet huokuivat niin suurta intohimoa, että hetken tuntui aika tylsältä olla kylmä ja viileä pohjoismaalainen.



"Viimeisellä hetkellään hän käänsi kasvonsa kohti taivasta ja huusi: 'Viva la libertad, viva Cuba!'
Sen jälkeen kun hänet oli ammuttu, huusin nuo sanat ilmaan yhä uudestaan ja uudestaan, tuntien ajan tein niin. Huusin niin kauan, että ääneni oli käheä enkä kyennyt oikein edes hengittämään. Isoäiti sulki kaikki ikkunta vakoilijoiden pelossa, sillä heitä oli joka puolella. Mutta minä en välittänyt siitä silloin, enkä välitä nytkään. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo monta kuukautta, minä huudan yhä isän kanssa, Nora. Ne ovat hiljaisia huutoja, jotka vaihtuvat lohduttomaksi nyyhkytykseksi yön pimeydessä, silloin kun kukaan ei voi kuulla. Joka päivä minusta tuntuu, että hän palaa hetkenä minä hyvänsä taas kotiin, ja noina hetkinä minä ymmärrän saavani odottaa isää koko loppuelämäni."