tuhansien aatteiden maa

Kierrätän vähän ja julkaisen yhden vähän syvällisemmän kirja-arvostelun täälläkin.

"Tuhansien viharikosten maa

Suunnittelin tekeväni gradun suomalaisesta [kriittisestä] maahanmuuttokeskustelusta ja bongasin WSOY:ltä aiheeseen liittyvän, Jyri ja Jera Hännisen uuden kirjan Tuhansien aatteiden maa. Koska kahdeksannen vuoden opiskelijankin taloustilanne on aika tiukka, päätin kysäistä, haluaisiko kustannusjätti tukea köyhää gradunkirjoittajaa yhden kirjan verran. Kyllä halusi, ja vaikka graduaihe on jo moneen kertaan vaihtunut, kirjan teema kiinnostaa edelleen. Varsin herkulliseksi Hännisten pamfletti osoittautuikin.

Tuhansien aatteiden maa ottaa osaa Suomessa kiivaana käytävään aatekeskusteluun, josta hyvinä esimerkkeinä voidaan mainita Perussuomalaisten alati kasvava kannatus tai kohua nostattanut Ylen Homoilta. Yksi kirjan keskeisistä kysymyksistä on, mitä ääriajattelu (Suomessa) on ja kuka sen ylipäänsä voi määritellä. Hännisten rajauksen mukaan ääriajattelu on äärimmäistä suhteessa keskitiehen, yleiseen mielipiteeseen ja yhteisiin arvoihin - yleisestä mielipiteestä poikkeaminen ja marginaaliajattelu eivät kuitenkaan automaattisesti tee kenestäkään fundamentalistia. Tasa-arvon puolestapuhujia, vihreän aatteen kannattajia, homoseksuaalien oikeuksien puolustajia ja orjuuden vastustajia on kaikkia aikanaan pidetty vaarallisina ääriajattelijoina. Tämä mielessä pitäen kirjassa on esitelty vain sellaisia Suomessa suosiota saavuttaneita ideologioita, jotka suuntautuvat selvästi jotain ihmisryhmää vastaan tai jotka valtaan päästyään aiheuttaisivat moraalin tai demokratian rapautumista.

Kirjan keskiössä ovat äärioikeistolaiset maahanmuuttokriitikot, mutta osansa saavat myös “kristilliset ääriryhmät, kommunistit, ekofasistit, anarkistit, asehullut ja markkinafundamentalistit”; sellaiset ryhmät, joiden piirissä ääriajattelijoita varmasti on. Kaiken pahan perustaksi mainitaan juuri markkinauskovaisuus ja sen lietsoma ahneuden kulttuuri, jota ei kirjassa kuitenkaan tarkemmin käsitellä, koska aiheella kirjoittajien mukaan on pätevämpiäkin tuntijoita.

Keskeiseksi teemaksi nouseva maahanmuuttokriittisyys on tekijöiden mukaan oiva esimerkki marginaalista valta-aatteeksi nousseesta ääriajattelun muodosta. Usein heppoisiin stereotypioihin pohjautuva kritiikki sai alkunsa nettikeskusteluissa ja leimahti lopulta poliittisten puolueiden väliseksi jatkuvaksi kiistaksi ja äänten kalastelun välineeksi - asenteiden muuttuessa koko ajan kriittisemmiksi. Kirjasta käy myös ilmi, miten samankaltaisesti puoluelinjat rakentuvat suhteessa äärikysymyksiin - vastakkainasettelun osapuolet ovat samat puhuttiin sitten maahanmuutosta tai aselaeista.

Yksi kirjan oivalluksista onkin, miten silmiinpistävän samanlaista ääriryhmien ajattelu on silloinkin, kun niiden tavoitteet ovat täysin päinvastaisia. Tämä osaltaan vaikeuttaa rakentavan keskustelun ja konsensuksen syntymistä: ääriajattelijat eivät juuri perustele näkemyksiään tieteellisillä tai muuten todistusvoimaisilla argumenteilla vaan heillä on varma tieto. Keskustelu “juuttuu juoksuhautoihin” ja dialogin sijaan kuullaan kahta itsevarmaa monologia.

Jurot suomalaiset ovat hyvää maaperää kiihkoilulle ja äärimmäisille ideologioille. Kirjoittajat muistuttavat, miten täällä on oltu tarpeen tullen valmiita tappamaan vaikka oma veli, jos aatteen palo on tarpeeksi vahva. Tähän vuodenaikaan on jotenkin helppo ymmärtää, että suomalaisille kelpaa mikä tahansa mihin uskoa. Usein ääriasetelman vastakkaisilla reunoilla eivät kuitenkaan seiso me ja muut vaan muut ja muut. Homoseksuaalit vastustavat maahan tulevia islamisteja koska nämä eivät hyväksy homoja. Skinit tappavat neekereitä ja rättipäät hinttareita. Vihamielisyys leviää kuitenkin myös suuressa yleisössä vaikka matka nettikirjoittelusta väkivaltaan on Suomessa onneksi vielä pitkä.

Hännisten ajatukset on helppo allekirjoittaa - ainakin kun on itse samaa mieltä. Heidän suhtautumisensa ei ole täysin neutraali vaan esimerkiksi luterilainen kirkko saa kritiikkiä osakseen vaikkei sitä leimatakaan ääriliikkeeksi. Toisaalta, ei tällaista kirjaa voisi kirjoittaa ottamatta omaa paikkaa ja kantaa. Kirjoittajat ovat tehneet taustatyönsä, haastatelleet niitä jotka haastatteluihin ovat suostuneet ja kaivaneet esiin vakuuttavan määrän maan alla toimivia, häiriintynyttä agendaa noudattavia kansanliikkeitä.

Toisaalta, jos en itse kuuluisi suvaitsevaistoon, en välttämättä uskoisi näistä todisteluista sanaakaan. Mikä paremmin alleviivaisi kirjan ideaa, että useimmissa aatteissa on sama palo ja keskustelun sijaan jokainen tahtoo kuulla oman äänensä korkeimpana. Vaikka monet äärimmäiset ideologiat ovat varsin suorasukaisia ja usein tuulesta temmattuja, yllättävän moni niiden johtohahmoista on väitellyt tohtoriksi. Sellaisen sanaa voi olla vielä vaikeampi kyseenalaistaa kuin kansankielellä saarnaavan Soinin - joka useimpiin esiteltyihin hahmoihin verrattuna vaikuttaa aika velikullalta. Mietityttää, eikö akateemisella yhteisöllä ole mitään vastuuta siitä, mitä sen mandaatilla julistetaan.

Ehkä sellainen vastuu pitäisi jonkun ottaa kantaakseen. Ensimmäiseksi voi vaikka lukea Hännisten kirjan. Valtsikassa, jossa asioista on aina oltava jotain mieltä - mieluiten oikeaa - olisi hyvä miettiä tarkkaan, mille mielipiteensä perustaa. Tai sitten voi ottaa vaarin, miten isoa mediakonsernia voi riistää opiskelijan edun nimissä."

Kajahdus 04/2010