Taas loppuivat yhdet sanat. Mutta onneksi ne eivät katoa.Otin kirjastosta mukaan Carpelanin Benjaminin. Kotona avasin sen mistä sattuu:
"Jos minä ennen kuljin varmoja, toisten rakentamia teitä pitkin, saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään, jotta voisin seurata omien, tosin ehkä sekapäisten ajatusteni kulkua. Pitää itsensä nopeassa liikkeessä, jotta saavuttaisi oman painonsa! Poika juoksee ylös mäentöyrästä, näkee minun istuvan isoäidin huoneessa ja katoaa samassa, tässä minä istun, olen seitsemän vuotta ja samalla kuusikymmentäkaksi, maailma kallistuu, tulee ulkopuolella olemisen tunne ja tilkkupeiton, ennemmin tai myöhemmin minut paljastetaan! Siitä että olen uneksinut, keksinyt kaiken omasta päästäni. Jokaisesta onnen hetkestä saat maksaa, ennemmin tai myöhemmin."
Itku siitä tuli.
