skip to main |
skip to sidebar
Odottelin muutaman päivän, jos mieleen olisi vaikka juolahtanut jotain muutakin. Tämä(kin) on vaikea, vaikka seuraavaan kohtaa löytyisi useampikin kirja vaikka saman tien. Otan tähän nyt sen, mikä ensimmäisenä tuli mieleen jo pari päivää sitten. En tiedä, voiko Finlandia-ehdokkaana ollutta kirjaa varsinaisesti sanoa aliarvostetuksi (no, eihän se kuitenkaan voittanut), mutta minun valintani aivan liian aliarvostetuksi kirjaksi on Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin.
Jalosen toiseksi uusin kirja siis tosiaan oli Finlandia-ehdokkaana syksyllä 2008, mutta sen jälkeen se on tunnuttu unohtaneen. Jalonenhan julkaisi viime vuonna uudenkin kirjan, Poikakirjan jota on kyllä myös kehuttu. Minusta Jalonen (tai ainakin tuo Greenwich, koska muita hänen teoksiaan en ole ehtinyt - enkä raaskinut - vielä lukea vaikka niitä hyllyssä onkin odottamassa) ansaitsisi vilpitöntä ja loppumatonta suitsutusta ja kaikkien pitäisi lukea hänen kirjojaan.
Itse luin Greenwichin tammikuun 2009 ensimmäisinä päivinä, hiljaisella mökillä keskellä lumihankia ja tähtitaivaan alla. En malttanut laskea kirjaa hetkeksikään käsistäni (olin mökillä poikaystäväni kanssa, enkä ollut nähnyt häntä pariin kuukauteen ilmielävänä ja silti kirja vei voiton... no, kyllä se erokin sittemmin tuli), vaikka siihen olikin aluksi hieman vaikeaa päästä sisään. En myöskään ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä kirjassa tapahtui tai miksi, mutta mysteerit olivat ehdottomasti yksi osa kirjan viehätystä. Vielä en ole uskaltanut tarttua kirjaan uudelleen, mutta aion kyllä.
Siis, lukekaa tämä! Kansikin on niin kaunis.
On aika montakin sellaista kirjaa, jotka tekevät minut surulliseksi. Olen sosiaalipoliitikko ja teen gradua ihmiskaupasta, joten voisin nimetä tähän vaikkapa melkein minkä tahansa oppikirjan. Elämäkertoja en usein lue, mutta tykkään muuten melankolisista kirjoista (ja elokuvista), joten olen itkenyt aika monen romaaninkin kanssa.
Kaikkien aikojen surullisin kirja - tai tarina - on kuitenkin ehdottomasti H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö. Minulla on iso vanha Andersenin satukirja (Andersenin kootut sadut ja tarinat I, kolmas painos on vuodelta 1956 ja kirja on kai äitini peruja), josta lapsena aina luettiin iltasatuja. Tulitikkutyttöä ei koskaan saanut lukea iltaisin, koska siitä tuli niin paha mieli, etten saanut nukuttua. Kyllä tuon pikkutytön kohtalo vieläkin vähän kuristaa kurkkua, vaikka satu tavallaan päättyykin onnellisesti. Ehkä juuri Tulitikkutyttö teki minusta sosiaalipoliitikon... Tai ainakin sai rakastamaan vähän surullisia loppuja. 
Tänään minut tekee onnelliseksi Timo K. Mukan Näin hetki sitten ketun. Olen rakastanut Mukkaa lukioikäisestä, kun ensimmäisen kerran sain Koiran kuoleman käteeni. Luulin jo, että minulla on hyllyssäni kaikki Mukat, kun törmäsin tuohon uuteen kokoelmaan jossain kirjablogissa (en harmikseni enää muista missä, tekisi mieli kiittää). Ja tänään se sitten käveli WSOY:llä minua vastaan! Otin mukaan, samoin kuin yhden Waltarin ja Otavalta vielä Mellerin runot...
