cecilia samartin

Kirjakaupan tyttönä pääsee usein aika vähällä vaivalla ja puolipakostakin tapaamaan niitä kirjailijoita, joiden kirjoja on tarkoitus myydä. Kirjailijavieraita on ainakin kolmenlaisia: ensiksikin ovat ne, jotka hymyilevät sitä leveämmin, mitä tärkeämmän ihmisen kanssa puhuvat (mm. Anna-Leena Härkönen) - kirjakaupan tytöt eivät yleensä kuulu kovin tärkeisiin... Sitten on Sofi Oksanen, joka on aina yhtä kylmäkiskoinen kaikkia kohtaan. Siitä ei ehkä tule kovin hyvä mieli, mutta ainakin se on rehellistä ja tasapuolista. Kolmas ryhmä on suosikkini: kirjailijat, jotka aidosti arvostavat lukijoitaan ja kirjojensa myyjiä, eivät pidä itseään erityisinä staroina eivätkä muita parempina. Näitä ovat ainakin Outi Pakkanen ja Virpi Hämeen-Anttila. Ja sitten tietysti Cecilia Samartin.



Samartin on parhaillaan Suomessa vierailulla ja kävi eilen esittelemässä Noraa&Aliciaa minun työpaikallani. Tupa ei ollut täynnä niin kuin suosituimpien vieraiden aikaan, mutta porukkaa oli juuri sopivasti ja sekä kirjailija että kuulijat tuntuivat viihtyvän. Samartin osasi ottaa yleisönsä huomioon todella lämpimästi ja pohti jo ennen esitystä muun muassa sitä, haluaako yleisö että haastattelu käännetään suomeksi. Hän hymyili aidosti, jaksoi vastata kysymyksiin ja jutella jokaiselle, joka kävi hakemassa nimirkijoitusta. Hän jaksoi myös puhua Karjalasta, vaikka on varmaan kuullut siitä kyllästymiseen asti... Samartin oli lämmin ja ystävällinen, muttei ollenkaan jenkeille tyypilliseen ulkokultaiseen tapaan, vaikka onkin kasvanut Yhdysvalloissa.

Pidin kyllä Norasta&Aliciasta jo ennen kirjailijan tapaamistakin, mutta jotenkin kirjaan tuli vielä syvempi sävy eilisen tapaamisen jälkeen. Samartin puhui siirtolaiselämästä hyvin koskettavasti ja tällaiseen maahanmuuttajaintoilijaan se tietysti upposi. Kirjailija kertoi syntyneensä Kuubassa, mutta joutuneensa pakenemaan perheensä kanssa ollessaan vain yhdeksän kuukauden ikäinen. Sen koommin Samartin ei ole kotimaataan nähnyt, ja vaikka tunteekin juurensa hyvin (Nora&Alicia perustuu kirjailijan omien sanojen mukaan kokonaan tosikertomuksille) ei kuitenkaan tunne kotimaataan lainkaan. Loputon ikävä vihlaisi jotenkin omaakin sydäntä ja teki Kuuban tilanteen taas vähän todellisemmaksi, niin kuin Nora&Aliciakin. Minusta Kuubassa on aina ollut jotain hyvin myyttistä ja romantisoitua, mutta tosiasiahan on, että maa on raunioina ja siellä on vallinnut vuosikymmeniä diktatuuri, jolle ei vieläkään näy ihan varmaa loppua. En ole mikään Kuuba-asiantuntija, mutta minulle ainakin tekee ihan hyvää muistutus siitä, millainen maan tilanne oikeasti on. Samartin itse viittasi Lähi-idän mellakoihin ja sanoi uskovansa, että on vain ajan kysymys, milloin maa vapautuu Castrojen hallinnosta. Asioiden pitää todennäköisesti huonontua ennen kuin ne voivat parantua, mutta ainakin Samartin uskoi järkähtämättä, että jonain päivänä hän vielä astuu maansa kamaralle.



Kirjailijaa oli yllättäen kuulemassa muitakin kirjabloggareita, tapahtumasta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Linnea.

odottamassa

Aika juoksee nyt ihan liian kovaa! Menin tänään Lukupiiriblogiin tarkistamaan, koskas sen Anna Liisan lukeminen pitikään aloittaa, ja sitten se keskustelu olikin jo käyty ja seuraava kirjakin valittu... No, kommentit olivat sen verran mielenkiintoisia, että aion kuitenkin lukea Anna Liisan kunhan vain ehdin.

Muutenkin odottamassa on vino pino kirjoja, jotka haluaisin lukea mahdollisimman heti, mutta mennyt ja tuleva viikko on taas pyhitetty enimmäkseen tenttiin lukemiselle ja tällä kertaa siis kansainväliselle poliittiselle taloustieteelKROOH... Graduakin pitäisi ihan oikeasti joskus tehdä ja olenkin jo yrittänyt valita luettavaksi sellaisia kirjoja, jotka jotenkin liittyisivät tutkielman aiheeseen tai ainakin vähän virittäisivät tunnelmaan.

Lukupinossa on niiden keskeneräisten, klassikoiden, kirjastonkirjojen ja tietenkin sen iänikuisen Rikoksen ja rangaistuksen (voisin nyt oikeasti lukea sen, että pääsisin aakkoshaasteessakin joskus seuraavaan kirjaimeen...) lisäksi ainakin nämä:

Osmo Soininvaara: Sata-komitea
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä
Sarita Skagens: Vain tytär
Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin.

Okei, ei niistä mikään ihan suoraan vielä liity graduun, mutta tällä ajatuksella voin vähän vaimentaa omantunnon ääntä...

minihaaste 2/11: nora & alicia

Yritän saada kommentoitua lukemiani kirjoja vähän nopeammin ja tehokkaammin, vaikka tuntuukin, etten nyt keksi mitään kovin säkenöivää sanottavaa. Nora & Alicia oli kyllä aika ihana kirja, minulla vain ovat sanat nyt jotenkin hukassa.

Valitsin Cecilia Samartinin uusimman suomennetun kirjan Satun minihaasteen toiseen osaan. En millään meinannut osata päättää, minkä kirjan ottaisin. Jostain syystä hyllyyni on kertynyt enemmänkin lattarikirjoja ja pitkän aikaa ajattelin, että luen jotain Allendelta tai García Márquezilta. Noran & Alician ennakkokappale on kuitenkin odottanut kirjapinossani niin kauan (kirjahan on tullut myyntiinkin jo jonkin aikaa sitten...), että päätin vihdoin tarttua siihen. Kirjailija on tulossa Suomeen ensi viikolla ja vierailee myös työpaikallani, joten sikälikin nyt oli hyvä aika lukea kirja.

En ole lukenut Samartinilta muita kirjoja, joten en oikeastaan odottanut mitään. Taisin lukea kirjan vähän huolimattomasti (junamatkoilla, hammaslääkärin odotushuoneessa etc.) eikä sen lumous pysynyt ihan rikkumattomana, mutta ei kirja missään nimessä jättänyt kylmäksi. Oikeastaan varsinkaan loppupuolella en olisi malttanut päästää sitä millään käsistäni. Kirjan lopussa asiat tapahtuivat minusta ehkä hivenen liian nopeasti, selittelemättä mutta ihastuin erityisesti kuvauksiin Kuubasta, hyvässä ja pahassa.

Kirja kertoo siis kahden serkkutytön ja parhaan ystävän tarina. Kuuban vallankumouksen myötä tyttöjen tiet erkanevat mutta side heidän välillään pitää. Samartin, joka on itse syntynyt Havannassa ja paennut Castron vallan alta, maalaa kuvan mystisestä Kuubasta ja kertoo maan tuhosta ja rappiosta riipaisevasti ja säästelemättä. Kuuba on aina kiehtonut minua, eikä tämä kirja ainakaan vähentänyt haluani matkustaa joskus sitä katsomaan.

Nora & Alicia muistutti minua monesta kirjasta, joita olen viime aikoina lukenut. Luin juuri tätä ennen Purppuranpunainen hibiskus -kirjan, jossa myös oltiin jossain ihan muualla kuin hyvinvointi-Suomessa. Joten mieleen tuli myös Boynen Kapina laivalla ja Hosseinin Leijapoika. Kirja oli hyvällä tavalla yllätyksellinen ja ihmiset ja rakkaus ja kaikki muutkin tunteet huokuivat niin suurta intohimoa, että hetken tuntui aika tylsältä olla kylmä ja viileä pohjoismaalainen.



"Viimeisellä hetkellään hän käänsi kasvonsa kohti taivasta ja huusi: 'Viva la libertad, viva Cuba!'
Sen jälkeen kun hänet oli ammuttu, huusin nuo sanat ilmaan yhä uudestaan ja uudestaan, tuntien ajan tein niin. Huusin niin kauan, että ääneni oli käheä enkä kyennyt oikein edes hengittämään. Isoäiti sulki kaikki ikkunta vakoilijoiden pelossa, sillä heitä oli joka puolella. Mutta minä en välittänyt siitä silloin, enkä välitä nytkään. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo monta kuukautta, minä huudan yhä isän kanssa, Nora. Ne ovat hiljaisia huutoja, jotka vaihtuvat lohduttomaksi nyyhkytykseksi yön pimeydessä, silloin kun kukaan ei voi kuulla. Joka päivä minusta tuntuu, että hän palaa hetkenä minä hyvänsä taas kotiin, ja noina hetkinä minä ymmärrän saavani odottaa isää koko loppuelämäni."

zombie

Olen kyllä jokseenkin huono kirjablogaaja, kun en koskaan malta (ehdi/jaksa/muista...) kirjoittaa mitään lukemistani kirjoista. Kasasin eteisen kirjahyllylle (!) kirjastosta lainattuja kirjoja, jotka olen lukenut ja voisin vaikka palauttaa, niin että joku muukin saisi niistä iloa. Pinossa olivat mm. Jari Järvelän Zombie, Bo Carpelanin Benjamin, Sami Hilvon Viinakortti, Raija Siekkisen Kalliisti ostetut päivät ja Tuula-Liina Variksen Pikku naisia, joista yhdestäkään en ole tainnut kirjoittaa vielä sanaakaan. Puhumattakaan niistä oman hyllyn kirjoista, jotka ovat jääneet kommentoimatta...

Sanon nyt ensiksi muutaman sanan Järvelän Zombiesta. Olin syksyllä Otavan kirjaillassa kuuntelemassa, kun Järvelä kertoi uudesta kirjastaan ja halusin lukea sen ainakin siksi, että kirjassa puhutaan jalkapallosta. Ja siksi, että Jari on aina yhtä ihana. Olemme kotoisin samasta kaupungista ja Järvelä on joskus mm. vieraillut lukiossani kertomassa kirjoistaan. Muistan vieläkin, miten hän kertoi tarinaa poikansa nimestä (Havu) ja jo silloin opin pitämään hänestä. En ole kuitenkaan (muistaakseni) lukenut Järvelältä muita kirjoja kuin vuonna 2007 Finlandia-ehdokkaana olleen Romeon ja Julian. Uusimman kirjan aihe vaikutti kuitenkin niin kiinnostavalta, että etsin sen käsiini kirjastosta.

Kirja kertoo palermolaisesta toimittajasta, joka on joutunut kahnauksiin mafiapomojen kanssa ja on rangaistukseksi lähetetty kylmään ja pimeään Ylämaahan kirjoittamaan juttuja paikallisista potkupallopeleistä. Surkean urheilutoimittajan uransa lisäksi Angelo pestautuu töihin paikalliseen pitseriaan, pikkutuhmia elokuvalaineja laukovan Don Juhon alaiseksi ja rakastuu Juhon salaiseen rakastettuun, vaaleaan ja hysteeriseen naiseen. Yllättävien uutisten houkuttelemana Angelo palaa Alamaahan taistelemaan hengestään.

Järvelä kertoi itse vihanneensa Italiaa nuoruuden interrailreissussa tapaamansa italialaisnuorukaisen tähden (kirjassa on hillitön kuvaus kohtaamisesta), mutta menettäneensä maalle lopulta koko sydämensä. Kirjasta huokuukin kiintymys ja tietynlainen tuttuus, vaikken olekaan varma, kuinka hyvin mafiakuvaukset oikeasti pitävät paikkansa. Kylmästä Ylämaastakin Järvelä kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti, vaikka Suomi-kuvauksissa onkin helppo sortua. Alamaata kuvaavat Kuolema-luvut ovatkin jotenkin herkullisempia ja kirjan päättävä kolmas osa on yhtäaikaisessa odottamattomuudessaan ja kliseellisyydessään mainio. Hetkittäin, erityisesti kun Järvelä kuvaa jotain vauhdikasta tapahtumista, en saanut ihan langan päästä kiinni mutta kirja oli silti hauskaa luettavaa - varsinkin jalkapallon ystävälle ja entiselle italialaisten vihaajalle.



"Parhaat jalkapalloilijat ovat kentän ulkopuolella rampoja, yksinkertaisia, monet eivät osaa edes lukea. Niille pitää lukea ääneen lehtijutut, jotka koskevat niitä.

Se, että on poikkeava yksilö kentällä, vaatii ruumiillista tai henkistä poikkeavuutta.

Monella huippufutarilla ovat jalkaterät kääntyneet syntyjään sisäänpäin. Niiden kävely on sen takia kentän ulkopuolella ankan vaapuntaa, joka herättää vain sääliviä katseita tai pilkkanaurun, jos kulkija jää tuntemattomaksi. Mutta samat käyristyneet jalkaterät mahdollistavat kierrepotkut, jotka ylittävät minkä tahansa muurin, putoavat maalin ylänurkkaan. Parhaat vaparipotkijat ovat kieroluisia rääpäleitä.

Peléllä oli lättäjalat. Maradona oli parhaina päivinäänkin läski kääpiö. Samoin Romario.

Rivelino jaksoi hölkätä Cooperin testissä tuhat kaksisataa metriä. Kotikisojemme maalikuningas Paolo Rossi jaksoi juosta vain kymmenen metriä kerralla. Ne kymmenen metriä riittivät. Niiden jälkeen mies oksensi uupumuksesta.

Pelén jälkeen Brasilian kaikkien aikojen hämmästyttävin ilmestys, Garrincha, oli tyhmempi kuin fasaani ja kampurajalka. Ranskalaisen legendan Michel Platinin nilkat olivat lasia. Ja kun kikkarapää söi kevytpizzan, paino lisääntyi heti kahdella kilolla. Zidanen kehitysvammat täyttäisivät Kodin lääkärikirjan. Lisäksi hänen molemmat nimensä alkavat Z-kirjaimella. Ranskan nykyinen maajoukkue on pelottavan voimakas, sillä se on haalittu apukoulusta.

Ylämaan paras pelaaja, Litmanen, juoksee kuin paskantava hevonen.

Siksi en voinut kirjoittaa juttujani toisin, A selitti sänkyseinällä huojuville oksanvarjoille. Rakkain joukkueeni on se, jonka peli perustuu eniten epätäydellisyyteen. Poikkeavuuden kunnioittamiseen. Rakkain pelaajani se, joka ei selviäisi hetkeäkään ilman jalkapalloa, pallo on hänen munuaiskoneensa. Ilman jalkapalloa hän lyyhistyy ja kuolee.

Jalkapallolegendat ovat kroonisesti kuolemansairaita, kuolemaa hidastaa vain se, että he saavat viipyä kentällä. Ilman fudista likaiset legendat kerjäisivät kadunkulmassa. Sitäkään he eivät osaisi kunnolla.

Tällaisten pelaajien jalkapalloa minä kehun. Epätäydellisyyden täydellisyyttä."