cecilia samartin

Kirjakaupan tyttönä pääsee usein aika vähällä vaivalla ja puolipakostakin tapaamaan niitä kirjailijoita, joiden kirjoja on tarkoitus myydä. Kirjailijavieraita on ainakin kolmenlaisia: ensiksikin ovat ne, jotka hymyilevät sitä leveämmin, mitä tärkeämmän ihmisen kanssa puhuvat (mm. Anna-Leena Härkönen) - kirjakaupan tytöt eivät yleensä kuulu kovin tärkeisiin... Sitten on Sofi Oksanen, joka on aina yhtä kylmäkiskoinen kaikkia kohtaan. Siitä ei ehkä tule kovin hyvä mieli, mutta ainakin se on rehellistä ja tasapuolista. Kolmas ryhmä on suosikkini: kirjailijat, jotka aidosti arvostavat lukijoitaan ja kirjojensa myyjiä, eivät pidä itseään erityisinä staroina eivätkä muita parempina. Näitä ovat ainakin Outi Pakkanen ja Virpi Hämeen-Anttila. Ja sitten tietysti Cecilia Samartin.



Samartin on parhaillaan Suomessa vierailulla ja kävi eilen esittelemässä Noraa&Aliciaa minun työpaikallani. Tupa ei ollut täynnä niin kuin suosituimpien vieraiden aikaan, mutta porukkaa oli juuri sopivasti ja sekä kirjailija että kuulijat tuntuivat viihtyvän. Samartin osasi ottaa yleisönsä huomioon todella lämpimästi ja pohti jo ennen esitystä muun muassa sitä, haluaako yleisö että haastattelu käännetään suomeksi. Hän hymyili aidosti, jaksoi vastata kysymyksiin ja jutella jokaiselle, joka kävi hakemassa nimirkijoitusta. Hän jaksoi myös puhua Karjalasta, vaikka on varmaan kuullut siitä kyllästymiseen asti... Samartin oli lämmin ja ystävällinen, muttei ollenkaan jenkeille tyypilliseen ulkokultaiseen tapaan, vaikka onkin kasvanut Yhdysvalloissa.

Pidin kyllä Norasta&Aliciasta jo ennen kirjailijan tapaamistakin, mutta jotenkin kirjaan tuli vielä syvempi sävy eilisen tapaamisen jälkeen. Samartin puhui siirtolaiselämästä hyvin koskettavasti ja tällaiseen maahanmuuttajaintoilijaan se tietysti upposi. Kirjailija kertoi syntyneensä Kuubassa, mutta joutuneensa pakenemaan perheensä kanssa ollessaan vain yhdeksän kuukauden ikäinen. Sen koommin Samartin ei ole kotimaataan nähnyt, ja vaikka tunteekin juurensa hyvin (Nora&Alicia perustuu kirjailijan omien sanojen mukaan kokonaan tosikertomuksille) ei kuitenkaan tunne kotimaataan lainkaan. Loputon ikävä vihlaisi jotenkin omaakin sydäntä ja teki Kuuban tilanteen taas vähän todellisemmaksi, niin kuin Nora&Aliciakin. Minusta Kuubassa on aina ollut jotain hyvin myyttistä ja romantisoitua, mutta tosiasiahan on, että maa on raunioina ja siellä on vallinnut vuosikymmeniä diktatuuri, jolle ei vieläkään näy ihan varmaa loppua. En ole mikään Kuuba-asiantuntija, mutta minulle ainakin tekee ihan hyvää muistutus siitä, millainen maan tilanne oikeasti on. Samartin itse viittasi Lähi-idän mellakoihin ja sanoi uskovansa, että on vain ajan kysymys, milloin maa vapautuu Castrojen hallinnosta. Asioiden pitää todennäköisesti huonontua ennen kuin ne voivat parantua, mutta ainakin Samartin uskoi järkähtämättä, että jonain päivänä hän vielä astuu maansa kamaralle.



Kirjailijaa oli yllättäen kuulemassa muitakin kirjabloggareita, tapahtumasta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Linnea.