zombie

Olen kyllä jokseenkin huono kirjablogaaja, kun en koskaan malta (ehdi/jaksa/muista...) kirjoittaa mitään lukemistani kirjoista. Kasasin eteisen kirjahyllylle (!) kirjastosta lainattuja kirjoja, jotka olen lukenut ja voisin vaikka palauttaa, niin että joku muukin saisi niistä iloa. Pinossa olivat mm. Jari Järvelän Zombie, Bo Carpelanin Benjamin, Sami Hilvon Viinakortti, Raija Siekkisen Kalliisti ostetut päivät ja Tuula-Liina Variksen Pikku naisia, joista yhdestäkään en ole tainnut kirjoittaa vielä sanaakaan. Puhumattakaan niistä oman hyllyn kirjoista, jotka ovat jääneet kommentoimatta...

Sanon nyt ensiksi muutaman sanan Järvelän Zombiesta. Olin syksyllä Otavan kirjaillassa kuuntelemassa, kun Järvelä kertoi uudesta kirjastaan ja halusin lukea sen ainakin siksi, että kirjassa puhutaan jalkapallosta. Ja siksi, että Jari on aina yhtä ihana. Olemme kotoisin samasta kaupungista ja Järvelä on joskus mm. vieraillut lukiossani kertomassa kirjoistaan. Muistan vieläkin, miten hän kertoi tarinaa poikansa nimestä (Havu) ja jo silloin opin pitämään hänestä. En ole kuitenkaan (muistaakseni) lukenut Järvelältä muita kirjoja kuin vuonna 2007 Finlandia-ehdokkaana olleen Romeon ja Julian. Uusimman kirjan aihe vaikutti kuitenkin niin kiinnostavalta, että etsin sen käsiini kirjastosta.

Kirja kertoo palermolaisesta toimittajasta, joka on joutunut kahnauksiin mafiapomojen kanssa ja on rangaistukseksi lähetetty kylmään ja pimeään Ylämaahan kirjoittamaan juttuja paikallisista potkupallopeleistä. Surkean urheilutoimittajan uransa lisäksi Angelo pestautuu töihin paikalliseen pitseriaan, pikkutuhmia elokuvalaineja laukovan Don Juhon alaiseksi ja rakastuu Juhon salaiseen rakastettuun, vaaleaan ja hysteeriseen naiseen. Yllättävien uutisten houkuttelemana Angelo palaa Alamaahan taistelemaan hengestään.

Järvelä kertoi itse vihanneensa Italiaa nuoruuden interrailreissussa tapaamansa italialaisnuorukaisen tähden (kirjassa on hillitön kuvaus kohtaamisesta), mutta menettäneensä maalle lopulta koko sydämensä. Kirjasta huokuukin kiintymys ja tietynlainen tuttuus, vaikken olekaan varma, kuinka hyvin mafiakuvaukset oikeasti pitävät paikkansa. Kylmästä Ylämaastakin Järvelä kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti, vaikka Suomi-kuvauksissa onkin helppo sortua. Alamaata kuvaavat Kuolema-luvut ovatkin jotenkin herkullisempia ja kirjan päättävä kolmas osa on yhtäaikaisessa odottamattomuudessaan ja kliseellisyydessään mainio. Hetkittäin, erityisesti kun Järvelä kuvaa jotain vauhdikasta tapahtumista, en saanut ihan langan päästä kiinni mutta kirja oli silti hauskaa luettavaa - varsinkin jalkapallon ystävälle ja entiselle italialaisten vihaajalle.



"Parhaat jalkapalloilijat ovat kentän ulkopuolella rampoja, yksinkertaisia, monet eivät osaa edes lukea. Niille pitää lukea ääneen lehtijutut, jotka koskevat niitä.

Se, että on poikkeava yksilö kentällä, vaatii ruumiillista tai henkistä poikkeavuutta.

Monella huippufutarilla ovat jalkaterät kääntyneet syntyjään sisäänpäin. Niiden kävely on sen takia kentän ulkopuolella ankan vaapuntaa, joka herättää vain sääliviä katseita tai pilkkanaurun, jos kulkija jää tuntemattomaksi. Mutta samat käyristyneet jalkaterät mahdollistavat kierrepotkut, jotka ylittävät minkä tahansa muurin, putoavat maalin ylänurkkaan. Parhaat vaparipotkijat ovat kieroluisia rääpäleitä.

Peléllä oli lättäjalat. Maradona oli parhaina päivinäänkin läski kääpiö. Samoin Romario.

Rivelino jaksoi hölkätä Cooperin testissä tuhat kaksisataa metriä. Kotikisojemme maalikuningas Paolo Rossi jaksoi juosta vain kymmenen metriä kerralla. Ne kymmenen metriä riittivät. Niiden jälkeen mies oksensi uupumuksesta.

Pelén jälkeen Brasilian kaikkien aikojen hämmästyttävin ilmestys, Garrincha, oli tyhmempi kuin fasaani ja kampurajalka. Ranskalaisen legendan Michel Platinin nilkat olivat lasia. Ja kun kikkarapää söi kevytpizzan, paino lisääntyi heti kahdella kilolla. Zidanen kehitysvammat täyttäisivät Kodin lääkärikirjan. Lisäksi hänen molemmat nimensä alkavat Z-kirjaimella. Ranskan nykyinen maajoukkue on pelottavan voimakas, sillä se on haalittu apukoulusta.

Ylämaan paras pelaaja, Litmanen, juoksee kuin paskantava hevonen.

Siksi en voinut kirjoittaa juttujani toisin, A selitti sänkyseinällä huojuville oksanvarjoille. Rakkain joukkueeni on se, jonka peli perustuu eniten epätäydellisyyteen. Poikkeavuuden kunnioittamiseen. Rakkain pelaajani se, joka ei selviäisi hetkeäkään ilman jalkapalloa, pallo on hänen munuaiskoneensa. Ilman jalkapalloa hän lyyhistyy ja kuolee.

Jalkapallolegendat ovat kroonisesti kuolemansairaita, kuolemaa hidastaa vain se, että he saavat viipyä kentällä. Ilman fudista likaiset legendat kerjäisivät kadunkulmassa. Sitäkään he eivät osaisi kunnolla.

Tällaisten pelaajien jalkapalloa minä kehun. Epätäydellisyyden täydellisyyttä."