Thursday, 30 September 2010

kirjanmerkki

Luen, luen, luen, mutten koskaan ehdi kirjoittaa. Eilen illalla askartelin kirjanmerkin kirjakaupan mummolle, joka oli tänään viimeistä päivää ikinä töissä. Tämä on ensimmäinen, prototyyppi, mutta sain tänään jo monta uutta tilausta. Mallin nimeksi tulee ehkä Tuumari tai Maturi. Tai jotain muuta.



I read, read, read but have no time to write about what I've read. Yesterday I created a bookmark for a bookstore colleague who's retiring from tomorrow. This is the first try, the prototype but I already got some orders for more. I might call it Tuumari or Maturi. Or something else.

Wednesday, 15 September 2010

agatha 120v.

Tänään on kuulemma Agathan Christien syntymäpäivä. Ylen uutisten mukaan murharouva syntyi 15.9.1890 Devonissa ja aloitti murhiensa tehtailun vuonna 1914. Pakko (ja hävettää) tunnustaa, en ole ikinä lukenut Christietä. En ole suuri dekkarifani, mutta nämä kirjat kai voidaan jo laskea klassikoiksi. Aion siis paikata tämänkin aukon. En aakkoshaasteessa, koska keksin jo C:n ennen tätä, mutta vaikka Agatha Christie -haasteessa sitten.

Today is the birthday of Agatha Christie. The famous murder lady was born in Devon the 15th of September 1890 and started her murdering in 1914. Once again I have to confess that I've never read a single Christie. I don't really like detective stories so much but I guess these books can be considered as real classics already. I have then intention to familiarize myself with Christie one day (soon I hope). Not in the ABC challenge though because I already have my C. Maybe I'll start and Agatha Christie challenge instead.

Saturday, 4 September 2010

myy mulle hyvä kirja

Kirjakauppaan tuli tänään asiakas, joka halusi ostaa hyvän kirjan. Se ehti itse jo valita Austerin uusimman, mutta halusi sitten lukea vielä toisen hyvän, elämyksellisen tarinan. Ihana asiakas. Ja vaikea. En pidä myymisestä, mutta rakastan kirjoja. Tulen salaa iloiseksi, kun joku asiakas ostaa jonkin lempikirjoistani.

Hyvän kirjan myyminen oli vähän haastavaa, kun valikoima on kuitenkin rajallinen eikä minulla ollut myytävänäni kaikkia maailman kirjoja. Kun olen ollut vuoden poissa maasta, enkä surukseni ole vielä ehtinyt lukea kaikkia sinä aikana ilmestyneitä uutuuksia. Tavallisille asiakkaille on helppo puhua sellaisistakin kirjoista, joita ei itse ole lukenut. Aina joku kollega on, aina on kuullut jonkun sanasen. Asiakas, joka haluaa lukea hyvän kirjan, ei halua kuulla sitä, mikä on ollut suosittua tai mitä on ostettu paljon. Jos tuntee kirjoittajan aiempia teoksia, on jo vahvemmalla maaperällä. Tai jos osaa puhua kirjojen aihepiireistä. Tänään puhuttiin muun muassa prostituutiosta. Sanoin myös rehellisesti, etten pitänyt Punaisesta mekosta, vaikkei niin kai saisi asiakkaalle sanoakaan.

Kaiken lisäksi asiakas oli vielä lukenut kaikki kirjat, jotka otin puheeksi. Tai ainakin aloittanut. "Joo, ton perunankuoripaistoksen mä jätin kesken. Toi Siili eleganssi, se on kyl vähän pitkäveteinen... Irving, hmm." etc. Itkosta en uskaltanut vielä suositella, koska olin ehtinyt vasta sivulle 48 (työajalla - lauantaisin työpäivät joskus ovat sellaisia kuin ihmiset kuvittelevat, on jopa hetki aikaa lukea kaikkia niitä kirjoja joiden ympäröimänä päivänsä viettää...). Sitten, onneksi, paksujen kirjapinojen takaa kurkistelivat muutamat viimeiset Haahtelat. Pieni ja vaatimaton Katoamispiste kelpasi lopulta hyväksi kirjaksi. Toivottavasti kelpaa.

Asiakas oli haastava, erikoinen ja virkistävä. Eikä Austeria ja Haahtelaa lukeva ihminen voi olla läpeensä paha.

Today I had a customer who wanted to buy a good book. He had already chosen the Invisible by Auster, but still wanted to read another good, experiental story. Wonderful client. And a tough one. I don't like selling but I like people reading books. Every time when someone buys one of my favourite book I smile inside.

It's not easy to sell a good book. Especially when you don't have all the books in the world on hand. Especially when you've been out of the country the last year and haven't yet had time to read all the marvellous stories published during that year. If you work in a bookstore, eventually you learn to talk about books you haven't read yourself - and have no intention to read. There's always some colleaugue who knows the plot. That's enough if you're just trying to sell a book to an ordinary customer. A client who wants to buy a good book isn't interested about those speeches, nor which books other people buy. If you know the earlier production of some writer it already helps a lot. Or if you can talk about the subjects the books discuss. Today we chatted about prostitution for example. I even told the customer that I didn't like the book about Finnish prostitution that I just read. I guess you're not supposed to say that outloud if you just want to sell some books.

To make it even harder the client had already read all the books I proposed. "Yes, I read the potato peel pie thing halfway, didn't like it. En L'élégance du hérisson, it's a bit too long-drawn. Irving, hmm..." etc. I tried some Finnish books as well, unfortunately I had just read 48 pages of one probable best-seller (on duty, sometimes on Saturdays we actually have some time to read something while working - that's how everybody always sees a job in a bookstore). Finally he found a book by Joel Haahtela, one of my favourite contemporary Finnish writers. I truly hope he'll like his choice.

He was a challenging, special and refreshing customer. And a man who reads Auster and Haahtela cannot be totally bad.

Friday, 3 September 2010

sokerisiskot

Nappasin toissaviikolla junalukemiseksi Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot. Sinänsä huonoa junalukemista, että minun oli koko ajan pakko peitellä kirjan takakantta, koska minua hävetti lukea Sokerisiskoja julkisella paikalla. Ainakin kirjan alussa. Vähän kuin olisi lukenut jotain kioskikirjaa - saan niitä toisinaan äidiltäni, mutten koskaan lue julkisilla paikoilla...

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tajusin vasta nyt, että Ulla-Maija Paavilainen ja Maija Paavilainen ovat kaksi eri asiaa. Tykkään Maijan aforismeista ja niihin liittyvistö kuvista ja oikeastaan niiden synnyttämä myötätunto oli ainoa syy, joka sai minut aikoinaan kiikuttamaan tuon Sokerisiskot kotiin. Sain sen muistaakseni joltain kirjakaupan kollegaltani - varmaa on, etten maksanut siitä senttiäkään. Ja nyt tajusin, ettei tekijäkään ollut se, keneksi hänet kuvittelin. No, ehkä parempi niin, sillä kirja oli oikeastaan ihan kelvollista luettavaa - ainakin lähijunamatkoilla.

Takakannen kuvaus ei vakuuttanut minua yhtään enempää kuin kannen punavalkoraitainen väritys tai nimi Sokerisiskotkaan (eikä varsinkaan sokerisiskojen nimet Sirkku, Pulmu ja Marianne - oikeastaan toivoin, että sen kolmannen nimeksi olisi tosiaan tullut Tomu). Liian teennäistä, liian makeaa ja liian - chick littiä.

Eikä kuitenkaan. Kirja kertoo siis tarina kolmesta eri-ikäisestä ja stereotyyppisen erilaisesta sisaresta, jotka äidin kuolema saattaa vastentahtoisesti yhteen. Niin, chick lit -kirjojen keskeinen aihe ei kai yleensä ole kuolema. Tokkopa Suomessa edes osattaisiin tehdä aitoja hömppäkirjoja...

Vanhempien kuolemia kertovat tarinat yleensä koskettavat minua ainakin jollain tasolla (tässä jopa enemmän tyttöjen isän ennenaikainen ja tapaturmainen kuolema, johon siellä täällä viitattiin), ja tässä äidin kuoleman aiheuttamat tunteet ja pintaan nousseet muistot tuntuivat jotenkin aidoilta. Kirjan päähenkilöt sen sijaan ovat ihan liian karrikoituja ja heihin on ympätty vähän liikaa aikalaisdiagnoosia. Vanhin sisko Sirkku on tyttäristä ylivoimaisesti ärsyttävin, mutta eivät pikkusisaruksetkaan ihan aitoja ole - niin henkilöhahmoina kuin kirjassakaan. Jokaisen kulissit hajoilevat, mutta epätoivo tuokin heihin lopulta eniten särmää ja inhimillisyyttä. Itse samaistun eniten nuorimpaan, Marianneen.

Kirppiskasaan kirja ehdottomasti joutuu, en aio sitä toistamiseen lukea. Ei se kuitenkaan ollut niin huono kuin ajattelin. Ehkä kirja sulatti minut juuri siksi, etten odottanut mitään, mutta - tulipahan luettua. Kirjan kieli muuten oli myös varsin kelvollista.

"Manne pyöräili hillittömästi itkien kotiin, juoksi vinttiin ja peitti päänsä tyynyn alle.
Sain maanitella ja silitellä, ennen kuin hän suostui kertomaan, mikä sai hänet suunniltaan.
- No kun ne neuroivat mulle, kun mä sanoin, että raparperi on marja, hän sai lopulta nyyhkytettyä.
- Ne ajoi pyörillä mun perästä, nauroi ja huuteli koko ajan raparperinmarjaksi. Mutta kun se on marja, eikös ookin!
En tiennyt, mitä olisin Mannelle vastannut. En ole koskaan osannut sanoa lapsille mitään oikein, ja minusta on tuntunut, että ne epäilevät, yritin mitä tahansa. Lapset ovat aina vaistonneet, että olen epäluotettava, voin liueta milloin hyvänsä.
Manne tykkäsi raparperista. Äiti kuori leipoessaan yhden varren puhtaaksi hänelle, ja Manne toppasi sitä sokeriastiaan, narskutti ja väitti joka kerta, että raparperi on kaikkein kesäisin marja.
Kukaan meistä ei viitsinyt sitä hänelle korjata. Mitäs oli yliherkkä. Jokaisen pitäisi oppia omansa ja tulla sen kanssa toimeen niin hyvin kuin pystyy. Mutta kun eivät opi. Ja siitä minä saan elantoni."




Once again a Finnish, not-so-important book. I never really wanted to read this but got it free from somewhere and one day I figured it would be a proper book to read in regional trains (even though I was a bit ashaimed and tried to hide the cover so that no one could see what non-book I was reading...). It has a candystripe cover and tells a story about three sisters that are named after Finnish sugar and bonbon brands. Once again I thought it would be chick lit but actually it's a story about their dying mother and their sorrow and bitterness. I guess Finns are not too strong with feathery nonsense.

I mixed the writer with a Finnish aphorism maker but actually her language was almost aphoristic so I didn't completely hate the book. I'll still give it away but well, at least I read it.

Thursday, 2 September 2010

tammen kirjailta - syksy 2010

Yksi hyvä puoli kirjakauppatyössä ovat eri kustantamoiden järjestämät kirjaillat. Usein iltoja järjestetään parikin kertaa vuodessa, mutta syksyisin kirjamarkkinat ovat tietysti herkullisimmillaan. Tänä syksynä ensimmäisenä vuorossa oli Tammi. Usein kirjaillat ovat kutsuvierastilaisuuksia ja avoinna vain kirja-alan työntekijöille, mutta tällä kertaa samaan tilaisuuteen oli kutsuttu myös yksityishenkilöitä ainakin Hesarissa olleella ilmoituksella.

Kirjailloissa tarjotaan usein jotain syötävää (josta tällä kertaa jäimme paitsi, koska ruokailu oli ovelasti sijoitettu niin alkuiltaan, ettei rehellistä työtä tekevillä kirjakaupan tytöillä ja tädeillä ollut mitään mahdollisuutta ehtiä siitä nauttimaan) ja sitten reilu annos hengenruokaa. Tammen illassa oli tällä kertaa viisitoista kirjailijaa ja kirjantekijää, joilta oli vastikään ilmestynyt tai kohta ilmestymässä jokin teos. Illassa esiteltiin romaaneja, lastenkirjoja ja erilaisia tietokirjoja. Viisitoista esiintyjää on aika paljon ja usein tuollaiset tilaisuudet venähtävät ja saattavat olla pitkäpiimäisiäkin, mutta tällä Tammi onnistui mielestäni aika hyvin ohjelman sommitellussa. Kirjailijoiden haastattelija (en nyt valitettavasti muista nimeä, sama tyyppi on tainnut houstata Tammen iltoja kyllä ennenkin) oli sukkelakielinen ja eteni aiheesta ja kirjailijasta toiseen varsin sujuvasti ja suurinta osaa illan tähdistäkin oli miellyttävää kuunnella.

Omat suosikkini illan esiintyjistä olivat Jari Järvelä ja Märta Tikkanen. Järvelän uusin kirja Zombie kertoo tarinan palermolaisesta toimittajasta, joka joutuu pakon edessä muuttamaan Suomeen. Herkullinen mielikuva italialaisen jalkapallon rakastajasta katsomassa KTP:n peliä Arto Tolsa -areenalla oli kuin kirsikka kakun päälle enkä voi kuin rakastaa kotikaupungin poikaa vielä vähän lisää. Järvelä kävi joskus lukioaikoina pitämässä meille jonkun oppitunnin ja siitä saakka olen ollut myytyä naista. Inhosin Italiaa vielä vuosi sitten intohimoisesti, mutta nyt kun olen päässyt pahimmista ennakkoluuloistani yli, en malta odottaa, että saan Zombien käteeni.

Märta Tikkasen tuotantoa en tunne lainkaan - hävettää sanoakin - vaikka nimi onkin takaraivossa kummitellut. Tikkanen on nyt kirjoittanut isovanhempiensa Emman ja Unon tarinan ja mieluusti lukisin tuonkin kirjan. Aion ainakin hankkia pikimmiten käsiini jonkun Tikkasen teoksen. Märta oli aivan ihastuttava nainen ja kun hän kertoi ihastuneensa tuntemattomaan isoisäänsä hänen kirjeitä luettuaan, koska on aina ollut heikkona ihaniin ja mahdottomiin miehiin, tunsin heti sielujen yhteyttä. Olen varma, että minusta ja Märtasta tulee nopeasti lämpimät ystävykset.

Illan perusteella haluaisin lukea myös Sami Hilvon Viinakortin. Anna Kortelaisen Eri kivaa! -kirja (ja siihen liittyvä Ateneumin näyttely) oli minusta ihana jo ennen Tammen kirjailtaa. Leena Lehtolainen oli oma itsensä; en ole hänen kirjojensa suurin fani, mutta uusin Minne tytöt kadonneet (jonka nimi häiritsee minua aina vain) odottaa jo hyllyssä, koska aion ensin käyttää sitä opiskelutarkoituksiin ja kierrättää sitten äidilleni. Sinikka Nopola oli hurmaava; Timo Parvelan teinikirja ei niinkään sykähdyttänyt mutta hänen lukemansa Ella-katkelma oli ihan hauska iltasatu.

Maria Turtschaninoffin Arra-fantasiakirja ei kuulostanut mitenkään erikoiselta (lisäksi minua ärsytti a) se, että juontaja nosti maailman merkittävimmäksi fantasiakirjaksi Harry Potterin, jolle arvonimi ei tietenkään kuulu ja b) se, että kirjailija lausui "fantasia"-sanan kuin siinä olisi kaksi t:tä, joka ei tietenkään ole sanan suomenkielinen äänneasu). Carina Räihän Huipulta huipulle voisin lukea, jos lukisin senkaltaisia kirjoja. Tunnen syvää sympatiaa kaikkia downshiftaajia kohtaan. Erkki Tuomioja Jaan Tõnissonia käsitteleva kirja ei herättänyt minussa mitään tunteita (Tuomioja oli kollegani mukaan ainoa kirjailija, jota haastattelija teititteli).

Essi Avellanin samppanjakirja ei myöskään kovasti sykähdyttänyt; en varmaankaan ole sen kohderyhmää vaikka haluaisinkin joskus päästä maistamaan viiniä, joka maksaa 3500 euroa pullolta. Tai ihan muuten vaan matkustaa Champagnen maakuntaan - jota Avellan muuten kutsui Samppanjan maakunnaksi, vaikka maakunnan nimeä ei käsittääkseni olekaan tapana suomentaa. Illan ylivoimaisesti ärsyttävin ja aivottomin esiintyjä oli Sara La Fountain, joka ei onneksi kirjoita kirjoja vaan laittaa ruokaa. Tai no, ärsyttävin saattoi sittenkin olla maalaislääkäri Tapani Kiminkinen, jota Tabermann-lainauksineen, saarnaavine puheineen ja erityisesti ala-arvoisine juttuineen on vaikea ylittää. Se La Fountain kai sentään osaa laittaa sitä ruokaansa, eikä sellainen ihminen ehkä voi olla läpeensä paha. Kalle Isokallion jutut suomalaisen politiikan alennustilasta saivat nauramaan vaikken siitä vanha jäärä -imagosta niin kovasti pidäkään. Halun syntymisestä puhunut Tarja Sandberg oli miellyttävä nainen, joka puhui viisaankuuloisia sanoja tärkeästä aiheesta. En vaan ehkä pidä siitä, että sitä seksipuhetta on aina pakko tunkea joka paikkaan. Ei se tietysti Sandbergin vika ole.

Sairastumisten takia osallistumisensa olivat peruneet ainakin Tiina Nopola ja Katariina Souri (ei siis Kata Kärkkäinen - tajusin vasta, että meidän kaupassa on sen kirja myynnissä, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kun en tajunnut kuka kirjoittaja oikeasti on. En varmaan vastaisuudessakaan kiinnitä).

Muutamaa floppia lukuunottamatta ilta oli siis onnistunut ja suuhun jäi hyvä maku. Yleensä kirjailtojen paras puoli (ilmaisen ruoan lisäksi, jota tällä kertaa jäimme paitsi) ovat lahjukset. Kirjakasseja oli ilmeisesti jaettu ruokailun yhteydessä, mutta niitä oli jäänyt muutama jollekin sivupöydälle ja tietenkin nappasin yhden mukaani (ei kai kukaan oikeasti oleta, että istuisin siellä vapaailtanani kuuntelemassa kaiken maailman höpinöitä monta tuntia, jollen saisin siitä mitään vastinetta...). Tammen lahjukset ovat yleensä aika hyviä, vaikka on saattanut se maailman taloustilanne ja kirja-alan kriisi niitäkin vähän verottaa. Tällä kertaa pussista paljastui lapsille tarkoitettu historia-aiheinen Treeni-vihko, Tammen keltainen muistikirja, kovakantinen Aleksander Mellin romaani Lapsihallitus ja Paul Austerin Vertigo-pokkari. Tuo viimeksi mainittu oli ainut, josta todella ilahduin, mutta lahjahevosen suuhunhan ei ole tapana kurkkia. Eiköhän noillekin ottajansa löydy.

Seuraavaksi katsotaan, laittaako Otava paremmaksi.



One of the good sides of being a bookstore girl is all kinds of literary happenings. Every autumn and sometimes in spring time too, Finnish publishing houses organise evenings where they invite people working in book business as well as private persons sometimes to hear what's happening on the field. Usually they offer a buffet (which we missed this time because they did it earlier than before and we're all working), several writers who've just published or are about to publish and in the end some literary gifts as well. I attended the first one of these evenings few days ago, saw some charming writers, some insignificant writers and some annoying and detestable book-makers and couple of books, e.g. Vertigo by Paul Auster (paperback) and Barneregjeringen by Norwegian Aleksander Melli.