orapihlajapiiri

Kirjakaupan tyttönä olemisessa on monta kivaa puolta (joista yksi ei ole hyvä palkka). Yksi niistä on kirjojen ennakkokappaleet. Perjantaina sain käsiini lukukappaleen Hanna Tuurin esikoisromaanista Orapihlajapiiri, jota en malttanut laskea käsistäni kun lukemisen kerran aloin.

Kirja kertoo kuopiolaisesta Kirsistä, joka päättää pakata mukaan teini-ikäisen tyttärensä Annin ja muuttaa Irlantiin omalaatuiseen yhteisöön, jossa hoidetaan kehitysvammaisia ja eletään komuunissa. Tytär kapinoi muuttoa vastaan, mutta äiti ei kuuntele, vaikka muutto ei kivuttomasti sujukaan.

Aihe kuulosti minusta vähän hämmentävältä, mutta elämä yhteisössä oli kuitenkin aika kiehtovaa. Äiti ja tytär ovat vuorotellen kirjan kertojia. En yleensä pidä kirjoista, joissa näkökulma muuttuu koko ajan, mutta tässä pidin erityisesti tyttären osuuksista. Teksti oli jonkin verran puhekielistä, joka häiritsi minua, vaikka se taisikin olla tyylikeino - puhekieltä oli enemmän tyttären osuuksissa. Passiivin käyttö, puuttuvat sijapäätteet ja "se" puhuttaessa ihmisistä eivät koskaan oikein vakuuta minua.

Tarina kuitenkin vakuutti ja vaikutti. Mietin koko ajan, miten se oikein voi loppua, mutta loppu yllättikin minut niin, että aloin melkein itkeä tihrustaa lähijunassa. Tuli ihan paha mieli: miksei kirja sittenkin olisi voinut loppua onnellisesti? Tai onnellisemmin. Mutta sellainen loppu olisi varmasti ollut tylsempi.

Äidin ja tyttären suhteen kuvauksesta tuli mieleen Tina Lundánin Ensimmäinen kesä. Hahmot ovat jotenkin juuri sopivan tavallisia ja uskottavia. Ystävyyttä rakennetaan kirjassa kauniisti.