skip to main |
skip to sidebar
Odottelin muutaman päivän, jos mieleen olisi vaikka juolahtanut jotain muutakin. Tämä(kin) on vaikea, vaikka seuraavaan kohtaa löytyisi useampikin kirja vaikka saman tien. Otan tähän nyt sen, mikä ensimmäisenä tuli mieleen jo pari päivää sitten. En tiedä, voiko Finlandia-ehdokkaana ollutta kirjaa varsinaisesti sanoa aliarvostetuksi (no, eihän se kuitenkaan voittanut), mutta minun valintani aivan liian aliarvostetuksi kirjaksi on Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin.
Jalosen toiseksi uusin kirja siis tosiaan oli Finlandia-ehdokkaana syksyllä 2008, mutta sen jälkeen se on tunnuttu unohtaneen. Jalonenhan julkaisi viime vuonna uudenkin kirjan, Poikakirjan jota on kyllä myös kehuttu. Minusta Jalonen (tai ainakin tuo Greenwich, koska muita hänen teoksiaan en ole ehtinyt - enkä raaskinut - vielä lukea vaikka niitä hyllyssä onkin odottamassa) ansaitsisi vilpitöntä ja loppumatonta suitsutusta ja kaikkien pitäisi lukea hänen kirjojaan.
Itse luin Greenwichin tammikuun 2009 ensimmäisinä päivinä, hiljaisella mökillä keskellä lumihankia ja tähtitaivaan alla. En malttanut laskea kirjaa hetkeksikään käsistäni (olin mökillä poikaystäväni kanssa, enkä ollut nähnyt häntä pariin kuukauteen ilmielävänä ja silti kirja vei voiton... no, kyllä se erokin sittemmin tuli), vaikka siihen olikin aluksi hieman vaikeaa päästä sisään. En myöskään ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä kirjassa tapahtui tai miksi, mutta mysteerit olivat ehdottomasti yksi osa kirjan viehätystä. Vielä en ole uskaltanut tarttua kirjaan uudelleen, mutta aion kyllä.
Siis, lukekaa tämä! Kansikin on niin kaunis.
On aika montakin sellaista kirjaa, jotka tekevät minut surulliseksi. Olen sosiaalipoliitikko ja teen gradua ihmiskaupasta, joten voisin nimetä tähän vaikkapa melkein minkä tahansa oppikirjan. Elämäkertoja en usein lue, mutta tykkään muuten melankolisista kirjoista (ja elokuvista), joten olen itkenyt aika monen romaaninkin kanssa.
Kaikkien aikojen surullisin kirja - tai tarina - on kuitenkin ehdottomasti H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö. Minulla on iso vanha Andersenin satukirja (Andersenin kootut sadut ja tarinat I, kolmas painos on vuodelta 1956 ja kirja on kai äitini peruja), josta lapsena aina luettiin iltasatuja. Tulitikkutyttöä ei koskaan saanut lukea iltaisin, koska siitä tuli niin paha mieli, etten saanut nukuttua. Kyllä tuon pikkutytön kohtalo vieläkin vähän kuristaa kurkkua, vaikka satu tavallaan päättyykin onnellisesti. Ehkä juuri Tulitikkutyttö teki minusta sosiaalipoliitikon... Tai ainakin sai rakastamaan vähän surullisia loppuja. 
Tänään minut tekee onnelliseksi Timo K. Mukan Näin hetki sitten ketun. Olen rakastanut Mukkaa lukioikäisestä, kun ensimmäisen kerran sain Koiran kuoleman käteeni. Luulin jo, että minulla on hyllyssäni kaikki Mukat, kun törmäsin tuohon uuteen kokoelmaan jossain kirjablogissa (en harmikseni enää muista missä, tekisi mieli kiittää). Ja tänään se sitten käveli WSOY:llä minua vastaan! Otin mukaan, samoin kuin yhden Waltarin ja Otavalta vielä Mellerin runot...
Hups, muutama viikko vierähti tässä kolmosen ja nelosen välissä... Oikeastaan ihan siksi, että tämä neloskysymys tuntui niin pirun vaikealta. En oikein osannut päättää lempikirjasarjaanikaan tuossa edellisessä kysymyksessä, joten on vähän mahdotonta lempikirja siitä lempparisarjasta...
Mutta sitten muistin vielä yhden lempparisarjan, joka on vähän nolo ja aika kulunut, mutta kyllä minäkin siihen hurahdin aikanaan. Kyseessä on tietysti Edwardin ja Bellan rakkaustarinasta ja siinä sivussa vampyyreista ja ihmissusista ja mitä niitä on kertova Twilight. Olen lukenut kirjat (1 - 4) vain yhteen kertaan, mutta ainakin ensimmäisen ja toisen voisin joskus lukaista uudelleenkin. Kolmososa oli minusta aika mitäänsanomaton ja nelonen menikin sitten jo ihan liian pitkälle. Ne kolme leffaakin olen nähnyt, kaksi ekaa kai useammankin kerran. Nyt olen yrittänyt lueskella muita vampyyrikirjoja, mutta millekään en ole vielä syttynyt samalla tavalla.
Lempikirjani tästä sarjasta on ehdottomasti sarjan kakkososa Uusikuu. Aluksi en tykännyt siitä yhtään, koska tykkään (ja tykkäsin erityisesti silloin) Edwardista paljon enemmän kuin Jacobista, mutta Uusikuu on noista kirjoista ehdottomasti parhaiten kirjoitettu. Bellan repivää surua on kuvattu todella hienosti ja todellisesti.
Leffassakin oli hyvät puolensa...
Oho, unohdin eilen kokonaan vastata päivän haasteeseen... Tää venyy mulla varmaan jonnekin kesäkuulle, mutta ei kai tässä niin kiire ole.
Tähän kysymykseen on myös hankala vastata. Lapsena luin paljonkin kaikkia sarjoja Annoista Sweet Valley High -kirjoihin ja silloin oli tärkeää saada lukea kaikki saman sarjan kirjat. Aikuisena olen kyllä mieltynyt moneen kirjailijaan ja useammilta lukenut koko tuotannon, mutta ehkä aikuisille tehdään sitten vähemmän ihan silkkoja kirjasarjoja.
Anna-kirjat olivat kyllä lapsena ehdottomasti yksiä suosikkeja, samoin Tiinat. Tykkäsin monista muistakin, niin kuin noista edellä mainituista Ninnoista ja vaikka Lehtisen Mirkka-kirjoista.
Yksi vähän vanhemman iän suurimmista suosikeistani on Taru sormusten herrasta -trilogia, se kai voidaan laskea kirjasarjaksi? Siihen vielä löyhästi liittyvät Hobitti ja Silmarillion, joka minulla on muuten vielä lukematta...
Katsoin viikonloppuna Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Prinsessa. Kirjahan on Kellokosken ja Nikkilän mielisairaaloissa vuosikymmeniä asuneen Anna Lappalaisen elämäkerta, joka on koottu Lappalaisen tunteneiden kertomuksista ja virallisista asiakirjoista. Lappalainen oli tullut lapsuudessaan äitinsä hylkäämäksi, häntä oli palloteltu sijaiskodista toiseen ja hän kärsi muun muassa suuruusharhoista. Lappalainen kuvitteli olevansa prinsessa Buckinghamin palatsista ja mielsi mielisairaalan omaksi hovikseen antaen kanssaihmisilleen lukuisia arvonimiä.
Elokuva perustuu myös Lappalaisen elämään, mutta oli kirjaa fiktiivisempi ja enemmän tarinan omainen. Jos on oikeasti kiinnostunut Anna Lappalaisen elämästä ja varsinkin suomalaisen mielenterveystyön historiasta, kannattaa ehdottomasti lukea tuo kirja. Elokuvassa Annan elämästä annetaan vähän turhankin romantisoitu kuva, kirjassa puolestaan painotettiin sitä, että vaikka Anna harhoissaan eli varmasti onnellisempana kuin monet muut mielisairaat, ei hänen elämänsä kuitenkaan mitään ruusuillatanssimista ollut. Joka tapauksessa, elokuva oli minusta myös hyvä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen (vaikka näinkin seuraavana yönä lobotomia-painajaisia...). Suurin ansio onkin ehkä se, että mielisairauksista voidaan edes jollain tasolla Suomessa puhua, vieläpä varsin lempeästi ja ymmärtävästi. 
Ensimmäisenä mieleeni tuli Pikku prinssi, yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Luin Pikku prinssin ensimmäistä kertaa vasta joskus teini-iässä, mutta sen jälkeen se onkin kulkenut tiiviisti matkassani. Hyllyssä minulla on kirjasta ranskankielinen, englanninkielinen ja kaksi suomenkielistä versiota sekä Pariisista ostettu äänikirja, jossa on katkelmia tarinasta ranskaksi. Olen antanut kirjaa lahjoiksi ja lukenut sitä iltasaduksi. Usein luen kirjasta vain pienen pätkän, yhden luvun tai muutaman virkkeen, mutta on se joitain kertoja tullut luettua kannesta kanteenkin.
On varmasti myös joitain tyttökirjoja, jotka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa. Rakastin nuorena Taru Mäkisen Ninna-kirjoja, joista minulla on omanakin kirjaston poistomyynnistä ostetut Ninnan musta pilvi ja Ninnan sininen kevät, ne olen lukenut niin monta kertaa, etten pysy laskuissa mukana. Myös monet Tuija Lehtisen kirjat on tullut luettua kerta toisensa jälkeen, ainakin Ikkunaprinsessa ja Asvalttisoturi, jotka nekin löytyvät omasta hyllystä.
